Omistuksen hajautusoppi eli distributismi

Sisällysluettelo

1. Johdatusta distributismiin

Ihmiskunnan aamuhämärissä

Ihmiskunnan varhaisimmat elinkeinot perustuivat suoraan työhön ja omistukseen: keräilytalous, varhainen maanviljely, käsityöläisammatit ja kaupankäynti olivat luonteeltaan pienimuotoisia ja omavaraisia. Näissä tuotantomuodoissa työn tekijä ja tuotantovälineiden omistaja olivat tyypillisesti sama henkilö tai perheyhteisö.

Palkkatyö ja työn ja omistuksen eriytyminen syntyivät vasta, kun tuotanto skaalautui, markkinat laajenivat ja pääomat alkoivat kasautua nopeammin kuin omistajuus jakautui. Tämä kehitys oli ja on yhä seurausta taloudellisista mittakaavaeduista ja pääomien kasautumisen sisäisestä dynamiikasta.

Verotus, byrokratia ja muu yhteiskunnallinen ohjaus tulivat mukaan kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun omistuksen keskittyminen oli jo pitkällä. Näillä yhteiskunnallisilla välineillä voidaan joko vahvistaa keskittymistä tai lieventää sitä. Distributismin tehtävänä on muotoilla yhteiskunnan instituutiot siten, että työn, omistuksen ja vastuun yhteys säilyy mahdollisimman laajasti myös kehittyneessä ja teknologisesti monimutkaisessa taloudessa.

Tämä tämmöinen distributismi on nimenä hiukan outo.

Jos lukija ei muista koskaan kuulleensa tai lukeneensa talousopista nimeltään distributismi, ei pidä hämmentyä asian vuoksi, sillä Suomessa ei tätä kirjoittaessa ole yhtään poliittista puoluetta tai tunnettua tiedotusvälinettä, joka puhuisi tämän opin puolesta.

Toivottavasti lukija saa tästä tekstistä jonkinlaisen käsityksen, mitä distributismi voisi olla.

1.1. Mitä on distributismi?

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Pienyritteliäisyyden tukeminen tässä ei tarkoita suoria taloudellisia tukitoimia, vaan lähinnä verotuksen ja muiden sääntöjen säätämistä siten, että pienillä yrityksillä olisi entistä paremmat mahdollisuudet syntyä ja jatkaa toimintaansa maailmassa, jossa suurilla yrityksillä on luonnostaan kokonsa vuoksi paremmat kilpailuasemat.

Pienyrityksellä tarkoitetaan sellaista yritystä, jolla on tunnusomaisesti

• pieni ja paikallinen markkina-alue,
• pieni liikevaihto ja
• vähän työvoimaa, ääritapauksessa vain yrittäjä itse.

Vaikka distributismi suosiikin pieniä yksityisyrityksiä ja pienomistajuutta, tarkoituksena ei ole kaataa toimivia suuria yrityksiä, sillä joillain aloilla suuryritykset ovat ainoa järkevä tapa tuottaa asioita, joihin pienet yksiköt eivät kykene. Distributismi jättää suosiolla sellaiset alat suurille tuotantoyksiköille ja yrityksille. Mutta myös niiden omistuspohjaa voidaan hajauttaa erilaisten osuuskunta- tai yhtiöjärjestelyjen avulla.

1.1.1. Distributismi poikkeaa kapitalismista ja sosialismista

Distributismin idea poikkeaa kapitalismista ja sosialismista, koska distributismi vastustaa pääomien keskittämistä valtion tai harvojen rikkaiden haltuun.

Kapitalismi ja sosialismi keskittävät varallisuutta ja siten ne ovat molemmat distributismin näkökulmasta kilpailevia talousoppeja, vaikka niissä onkin näennäisesti yhtenevyyksiä distributismiin. Kapitalismille ja sosialismille on yhteistä se, että ne lisäävät yhteiskunnassa palkkatyöläisten ja työttömien määrää ja vähentävät omistajien määrää. Ne siis edistävät kansakunnan jyrkkää jakautumista sosiaalisiin luokkiin, mistä aiheutuu yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Distributismissa omistajien lukumäärän lisääminen ja varallisuuden jakautumisen kohtuullinen tasoittaminen ovat oleellisia välinearvoja onnellisemman yhteiskunnan saavuttamiseksi. Tuloerojen tasoittaminen ei ole distributismin tehtävä, sillä on viisaampaa antaa kansalaisten itse ansaita tulonsa.

Distributismi pyrkii vaikuttamaan enemmän tulojen hankkimisen edellytyksiin ja niiden jakautumiseen, kuin suoraan tulojen jakautumiseen. Tällä tavoin distributismi korostaa kansalaisten omaa vastuuta, mutta pyrkii myös tarjoamaan mahdollisuuksia. Jonkinlainen vähimmäistulotason takaava sosiaalinen pelastusverkko distributismissakin tarvitaan, mutta sen ei pidä aiheuttaa kohtuutonta rasitusta kansantaloudelle, eikä se saa madaltaa kansalaisten moraalia ja työhaluja.

1.1.2. Distributismin ja sosialismin vertailua

Esimerkiksi sosialismi muistuttaa jossain määrin distributismia siksi, että sosialismi ainakin näennäisesti pyrkii jakamaan hyvinvointia. Käytännössä sosialismi jakaa pahoinvointia. Tämä ilmenee paisuvan julkisen sektorin, byrokratian, lisääntyvien tulonsiirtojen, kasvavan työttömyyden, kiristyvän verotuksen ja turhautumisen muodossa.

Sosialismi on radikaali ratkaisuyritys itseään säätelevän mutta alkeelliselle säätöjärjestelmälle pohjautuvan kapitalistisen markkinatalouden ongelmiin. Keskusjohtoinen järjestelmä on paljon vaikeampi saada toimimaan käytännössä kuin paperilla.

Siinä missä sosialismi pyrkii jakamaan työn tuloksia esimerkiksi verotuksen ja tulonsiirtojen avulla, distributismi pyrkii jakamaan mahdollisuuksia yrittäjyyteen ja omaan pääomaan.

Poliittinen vasemmisto rakentaa usein sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksen sen varaan että ihmiset jaetaan “hyvätuloisiin” ja “pienituloisiin”. Tämä jako ohittaa kuitenkin keskeisen seikan: molemmat ryhmät ovat palkkatyöläisiä, jotka hankkivat toimeentulonsa myymällä työtään työnantajalle. He eroavat toisistaan tulotasoltaan, mutta eivät omistussuhteeltaan.

Progressiivinen tuloverotus kohdistuu tällöin molempiin ryhmiin ansiotulon perusteella ja lähtee oletuksesta, että oikeudenmukaisuus syntyy palkkatulojen uudelleenjaosta. Distributistinen näkökulma kiinnittää huomion toiseen ongelmaan: laajaan pääomattomuuteen. Oikeudenmukaisuuden kannalta ratkaisevaa ei ole se, kuinka paljon eri palkansaajat maksavat veroja palkastaan, vaan se, kuinka harvoilla on mahdollisuus omistukseen perustuvaan taloudelliseen itsenäisyyteen.

Tulotaso ei tee ihmisestä omistajaa. Kaksi eri tavalla ansaitsevaa palkkatyöläistä eivät muodosta vastakkaisia luokkia, jos kumpikaan ei omista tuotantovälineitä.

Vasemmiston tulokehikko jakaa palkkatyöläiset keskenään luokkiin ja jättää omistussuhteen koskemattomaksi. Distributismi näkee asian päinvastoin: Mikä estää pääomattomia vaurastumasta, on väärin.

1.1.3. Distributismin ja kapitalismin vertailua

Jo nyt kapitalistisissa järjestelmissä on olemassa antitrusti- ja kilpailulainsäädäntöjä rajoittamassa kontrolloimatonta kapitalismia. Nämä pyrkimykset ja säädöt osoittavat kapitalistisen järjestelmän rakentajienkin halua vältellä äärimmilleen vietyä ja puhdasta kapitalismia. Hekin hakeutuvat lähemmäksi sellaista järjestelmää, jossa myös distributismille ominaisia arvoja jonkin verran kunnioitetaan.

Kaikesta hienosäädöstä huolimatta varallisuuden keskittyminen ja varattoman köyhälistön muodostuminen osoittavat reaalikapitalismin olevan omistusta keskittävä talousjärjestelmä. Tämä taas on omiaan lisäämään sosialistien kannatusta toisaalla, niin kauan kuin jotkut näkevät sosialismin jonkinlaisena pelastavana vaihtoehtona kapitalismille. Koska kapitalismissa varattomien määrä kasvaa pääomien keskittyessä, se toimii kansakunnan varallisuuden jakautumisen suhteen oleellisesti samalla tavoin kuin reaalisosialismikin. Kapitalismi keskittää taloudellista valtaa ja sitä kautta myös poliittista valtaa. Oleellista tässä ei ole se että kapitalismissa jotkut ovat hyvin rikkaita omistaessaan paljon pääomia. Oleellisempaa on se että monet eivät omista mitään pääomia.

Kapitalismi on itse asiassa vapaa markkinatalous, jossa on suuromistajia suosivalla tavalla puutteellinen ja alimitoitettu säätöjärjestelmä. Säätöjärjestelmän puutteista johtuen varallisuus keskittyy ja järjestelmä on muutenkin epävakaa. Epävakaus ilmenee talouden taantumina ja lamakausina.

Kapitalistista talousoppia puolustava saattaa muistuttaa, että pääomien tasaisemman jakautumisen edistäminen itse asiassa rajoittaa kapitalistin oikeutta omaisuuteen, mikä taas näyttää kapitalistin silmissä sosialismilta. Tässä täytyy terävöittää distributistista näkemystä, jonka mukaan oikeus yksityisomaisuuteen ei merkitse oikeutta rajattomaan omaisuuteen, samoin kuin avioliittokaan ei merkitse miehelle oikeutta rajattoman moniin vaimoihin. Tämä rinnastus saattaa näyttää naisia esineellistävältä, mutta tervejärkinen ymmärtää sen silti. Jotkut luonnolliset resurssit ovat hyvinkin tiukasti rajallisia, ja niiden päätyminen kokonaan joidenkin harvojen omistukseen väistämättä veisi muilta mahdollisuuden niiden omistukseen ja hyötykäyttöön. Maaomaisuus on tästä helppo esimerkki.

1.1.4. Omistuksen hajauttaminen

Distributismin tavoitteena ei ole estää vaurastumista eikä tehdä kaikista taloudellisesti samanarvoisia. On kestävää ja toivottavaa, että yhteiskunnassa on varakkaita ihmisiä. Ongelmallista ei ole se, että jotkut omistavat paljon, vaan se, että osa kansalaisista ei omista lainkaan tuottavia pääomia. Distributismi pyrkii ennen kaikkea ehkäisemään pääomattomuutta ja varmistamaan, että mahdollisimman monella kansalaisella on omistukseen perustuva taloudellinen perusta ja vaikutusvalta.

Omistuksen hajauttaminen on tärkeää, koska:

• Kansalaisten on hyvä saada onnensa avaimet haltuunsa ja mahdollisuus ylläpitää itsensä ja perheensä hyvinvointia omaan pääomaansa tukeutuen.
• Omistaminen tuo ihmisille vastuuta ja kehittää vastuuntuntoa. Omistamalla jotain itse aikaansaatua ja ansaittua ihminen oppii myös kunnioittamaan toisen omaa.
• Työskentely itsensä ja perheensä hyväksi on moraalisesti kohottavaa.
• Omistuksen kerääntyminen harvojen haltuun aiheuttaa vääjäämättä omaisuudettomien ja varsinkin maattomien luokan kasvamisen. Sellainen tilanne on omiaan aiheuttamaan luokkaristiriitoja, kansallisia levottomuuksia ja yhteiskunnan pirstoutumista.
• Omistuksen siirtäminen valtion haltuun vie kansalaisilta suuren osan työskentelymotivaatiosta. Itsensä hyödyttäminen tekemällä uutta luovaa tai ylläpitävää työtä itselleen hyödyttää siinä sivussa koko yhteiskuntaa.
• Työnsä tulosten siirtyminen perintönä omille perillisille tuo työntekoon pitkän tähtäimen tarkoituksen.

1.1.5. Distributismin idea ja mahdolliset keinot

1.2. Distributismin alkuperä

Distributismin perusidea on ikivanha, niin vanha ettei sillä alunperin ollut edes nimeä. Vasta teollisuusyhteiskunnan ja kapitalismin myötä tapahtunut omaisuuden keskittyminen herätti jotkut ajattelijat huomaamaan, että varallisuuden jakautuneisuus on erityisen toivottava asia. He oivalsivat vielä lisäksi senkin, että ellei yksityisen varallisuuden jakautuneisuutta suojella tai edistetä, se voidaan menettää. Maaomaisuuden ja muun tuottavan omaisuuden keskittyminen harvojen käsiin johtaisi vääjäämättä orjayhteiskuntaan, jossa on vain loistokkaasti eläviä omistajia ja varattomia raatajia.

Distributismi perustuu yksinkertaisen taloudellisen ja poliittisen vallan yhteyden oivaltamiselle: Omistaminen tuo valtaa. Ilman taloudellista kansanvaltaa poliittinen kansanvalta on vain petosta.

Teoksessaan The Outline of Sanity Gilbert Keith Chesterton esitteli eräitä mahdollisia keinoja distributismin edistämiseksi:

... Not all Distributists would agree with all of them; but all would agree that they are in the direction of Distributism. The taxation of contracts so as to discourage the sale of small property to big proprietors and encourage the break-up of big property among small proprietors. Something like the Napoleonic testamentary law and the destruction of primogeniture. The establishment of free law for the poor, so that small property could always be defended against great. The deliberate protection of certain experiments in small property, if necessary by tariffs and even local tariffs. Subsidies to foster the starting of such experiments. A league of voluntary dedication, and any number of other things of the same kind. But I have inserted this chapter here in order to explain that this is a sketch of the first principles of Distributism and not of the last details, about which even Distributists might dispute. Suomennos: ... Kaikki distributistit eivät ole samaa mieltä kaikista niistä, mutta kaikki myöntäisivät että ne ovat distributismin suuntaisia. Kauppasopimusten verotus haittaamaan pienomaisuuden myyntiä suuromistajille ja yllyttämään suuromaisuuden omistuksen hajaantumista pienomistajille. Jotain napoleonisen perintölain kaltaista ja esikoisoikeuden lakkautus. Erityisten helpotusten säätämistä köyhien avuksi, jotta pienomaisuus voisi aina puolustautua suuria vastaan. Joidenkin pienpääoman kokeilujen tarkoituksellinen suojelu, vahvistetuilla hinnastoilla ja jopa paikallisilla hinnastoilla, jos tarpeen. Tukitoimia helpottamaan mainitun kaltaisten kokeilujen aloittamista. Vapaaehtoisesti asialle vihkiytyneiden järjestö ja mielivaltainen määrä muita samankaltaisia. Mutta olen sisällyttänyt tämän kappaleen tähän selittääkseni, että tämä on hahmotelma distributismin ensimmäisistä periaatteista, eikä viimeisistä yksityiskohdista, joista jopa distributistit voivat keskenään väitellä.

Näin siis G. K. Chesterton kirjassaan The Outline of Sanity. Teos on vuodelta 1927.

Chesterton määritteli nykyisen kapitalismin näin:

When I say 'Capitalism,' I commonly mean something that may be stated thus: 'That economic condition in which there is a class of capitalists roughly recognizable and relatively small, in whose possession so much of the capital is concentrated as to necessitate a very large majority of the citizens serving those capitalists for a wage. Suomennos: Kun minä sanon 'kapitalismi', tavallisesti tarkoitan jotain, joka voitaisiin selittää tällä tavalla: 'Talouden tila, jossa on helposti havaittava ja suhteellisen pieni omistajien luokka, joiden hallussa on niin paljon pääomaa keskittyneenä, että se pakottaa kansalaisten suuren enemmistön palvelemaan kyseisiä omistajia palkkaa vastaan.'

Chesterton esitti myös, mikä olisi ollut hänen mielestään paremmin kapitalismia kuvaava nimi:

The truth is that what we call Capitalism ought to be called Proletarianism. The point of it is not that some people have capital, but that most people only have wages because they do not have capital. Suomennos: Totuus on, että sitä mitä kutsumme kapitalismiksi, pitäisi kutsua proletarianismiksi. Oleellista ei ole se, että joillakin on pääomaa, vaan se että useimmilla on vain palkkaa, koska heillä ei ole pääomaa.

2. Distributismin keinoja

2.1. Distributismin keinoja: Verotus

Distributismissa veronkannon tarpeellisuutta voidaan perustella omistuksen jakautumisella. Verotusta käytetään siis kansantaloutta ohjaavana työkaluna. Julkisen sektorin osuutta kansantaloudesta ei kuitenkaan paisutella kaikkiin tarkoituksiin, vaan valtion rooli rajataan tarkasti niille yhteiskunnan toiminnan alueille, jotka valtiolle parhaiten sopivat.

Verotuksen keventäminen on sinänsä hyvä tavoite, mutta siihen tavoitteeseen ei päästä suoraan. Oleellista verotuksen keventämisessä on ensin luoda yhteiskunta, joka luonnostaan ei kaipaa raskasta julkista sektoria. Sitten kun julkisen sektorin palveluja ja tulonsiirtoja on mahdollista vähentää, silloin verotuksen kokonaisastettakin saadaan alemmaksi.

Tässä on esitelty erilaisia verotuksen muotoja ja perusteluja sille, miksi joitain niistä pitäisi suosia samalla kun toisia veroja pitäisi vastaavasti vähentää ja lopulta poistaa kokonaan vahingollisina.

Vaikka jäljempänä tekstistä ilmeneekin, että erilaisia poistettavia verotuksen muotoja on huomattavasti enemmän kuin lisättäviä ja kehitettäviä veroja, tämä ei tarkoita velanottoa tai välitöntä valtion kokonaisbudjetin kutistamista. Suosittavia veromuotoja kasvatetaan riittävästi paikkaamaan poistettavien verojen jättämät aukot budjetissa. Myöhemmin kokonaisveroastettakin saadaan alemmaksi.

Koska distributismi nojaa vahvasti pienyritteliäisyyteen, on tietysti viisasta kuunnella, mitä yrittäjillä on sanottavaa.
Lue mitä rakennusinsinööri Rauno Kangas sanoi yrittäjyyden perusteista.

Ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä muutosten kiireellisyydestä!
Vaikka tähtäimessä on joidenkin verotuksen muotojen lakkauttaminen ja toisten tuntuva kasvattaminen, muutoksia ei pidä toteuttaa liian nopeasti vaan vähitellen. Lisäksi muutoksista on tiedotettava hyvissä ajoin etukäteen, jotta talouselämä kykenee sopeuttamaan toimintojaan. Näin menetellen voidaan välttää turhat ja ikävät yritysten kuolemat.

2.1.1. Kokonaisveroasteen ja verovarojen käytön merkitys

2.1.2. Perheen yhteisverotus

Ilmeinen ristiriita voidaan ratkaista pitämällä lapsilisät kohtuullisen niukkoina, mutta kohtelemalla kokonaisia perheitä verotuksen kannalta yhtenäisinä yksikköinä tulojen ja varallisuuden suhteen. Jos lisäksi sovelletaan progressiivisia tuloveroja, lapsiluvun lisäys laskee perheen veroprosenttia. Tällöin perheen nettotulot kasvavat. Perheenlisäys voi olla tämän ansiosta entistä mielekkäämpää ahkerille kansalaisille. Toisaalta laiskottelijoille sama järjestelmä ei tuo mitään lisäetua, mikäli he tyytyvät elämään sosiaaliturvan ja lapsilisien varassa, ilman verotettavia tuloja.

Perheen yhteisverotus toimii edellä esitetyllä tavalla vain progressiivisten tuloverojen kanssa.

2.1.3. Verohelpotukset lapsiluvun perusteella

Yleisesti ottaen verohelpotuksia voidaan käyttää jos tuloverotusta sovelletaan.

2.1.4. Varainsiirtovero eli leimavero

Valtio perii varainsiirtoveron eli leimaveron kaupankäynnin yhteydessä. Toisin kuin yleensä on totuttu, distributistisessa järjestelmässä leimavero ei määräydy pelkästään kauppahinnasta, vaan lisäksi ostajan varallisuudesta.

Varainsiirtovero on helpoimmin toteutettavissa ja valvottavissa, kun sen vaikutuspiiriin otetaan ainoastaan kiinteä omaisuus.

Yksinkertaisimmillaan tämä malli toimii siten, että leimaveroa peritään vain jos ostajan varallisuus on jotakin rajaa suurempi.

Vähän hienostuneempi tapa olisi varainsiirtoveron suhteellisen osuuden vähittäinen kasvattaminen ostajan varallisuuden myötä.

2.1.5. Ansiotuloverot

Tuloverotus poikkeaa luonteeltaan olennaisesti muista verotusmuodoista. Se ei kohdistu kulutukseen, omaisuuteen tai vaihdannan tapahtumiin, vaan suoraan ihmisen työhön ja ansaintaan. Tuloveron perusolettama on, ettei yksilö ole ensisijainen omistaja työstään, vaan että yhteiskunnalla on alkuperäinen oikeus osaan hänen tuotoksestaan. Tämä tekee valtiosta hiljaisen osapuolen jokaisessa palkkatilanteessa ja heikentää yksilön taloudellista itsenäisyyttä.

Distributismin näkökulmasta tuloverotuksen keskeinen ongelma ei ole sen progressiivisuus tai taso, vaan se, että se kohdistuu juuri niihin kansalaisiin, joiden toimeentulo perustuu yksinomaan työhön. Tulovero vaikeuttaa säästämistä, pienimuotoisen pääoman kertymistä ja siirtymistä palkkatyöstä omistukseen perustuviin elämänmuotoihin. Se ylläpitää pääomattomuutta ja lukitsee ihmiset pysyvästi tuloriippuvaiseen asemaan.

Distributismi ei vastusta yhteiskunnan rahoittamista eikä yhteisiä velvollisuuksia, mutta se erottaa toisistaan verotuksen, joka rajoittaa kulutusta tai suurta keskittymää, ja verotuksen, joka puuttuu suoraan ihmisen toimeentuloon ja aloitekykyyn. Verotus, joka estää omistuksen syntymistä, on ristiriidassa distributismin keskeisen tavoitteen – laajapohjaisen ja hajautetun omistajuuden vahvistamisen – kanssa.

Distributistinen verotus pyrkii siirtämään painopisteen pois tuloverotuksesta kohti veromuotoja, jotka eivät estä työn ja omistuksen kytkeytymistä. Tällaisia ovat esimerkiksi kulutukseen perustuvat verot, omistusrakenteisiin kohdistuvat verot sekä sellaiset maksut, jotka liittyvät yhteisen infrastruktuurin tai rajallisten resurssien käyttöön. Olennaista ei ole verotuksen täydellinen poistaminen, vaan sen luonteen muuttaminen siten, ettei se tee palkkatyöstä pysyvää lähtökohtaa eikä estä kansalaisten mahdollisuuksia rakentaa omaa pääomaa.

Distributismin näkökulmasta vapaa ja kestävä yhteiskunta ei synny verotuksen määrää lisäämällä vaan varmistamalla että mahdollisimman monella kansalaisella on omistukseen perustuva taloudellinen perusta. Verotus ei saa olla keino ylläpitää pääomattomuutta, vaan sen tulee tukea siirtymää työn kautta syntyvään omistajuuteen ja taloudelliseen itsenäisyyteen.

Yleisesti ottaen ansiotuloja ei pidä verottaa liikaa, koska ansiotulojen verotus heikentää työllistämistä, aiheuttaen siten työttömyyttä, syrjäytymistä ja köyhälistön muodostumisen. Ansiotulojen kevennetty verotus myös osaltaan tekee työvoiman palkkaamisesta helpompaa. Mitään ansiotuloveron luonteisia ansiotuloista perittäviä lakisääteisiä maksuja ei myöskään pidä olla työllistämisen haittana.

Ansiotuloverot ja muut ansiotuloverojen kaltaiset pakolliset verot ja maksut muodostavat verokiilan, joka kuvaa työnantajan työvoimakustannusten ja työntekijän käteen jäävän palkan suhteellista eroa. Verokiilan kutistaminen on täydessä sopusoinnussa distributismin kanssa. Verokiilan minimointi parantaa työvoiman arvostusta ja helpottaa työllistämistä.

Ansiotuloverojen vähyydestä aiheutuva vaje täytetään muilla veroilla, kuten valmisteveroilla, arvonlisäveroilla, maaomaisuuteen kohdistettavilla progressiivisilla veroilla, varallisuudensiirtoveroilla ja myös valtion sijoitustoiminnalla.

Lopullisena tavoitteena on ansiotuloverotuksen ja tuloveron luonteisten työnantajamaksujen täydellinen poistaminen, vaikka siihen kuluisikin paljon aikaa. Verotuksen uudelleenpainotus täytyy toteuttaa kohtuullisen hitaasti talouselämän hitaan vasteen vuoksi. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ottaa oman aikansa.

Niin kauan, kuin ansiotuloja verotetaan, olisi viisasta säätää verotuksen progressiota siten, että varsinkin pienituloisten efektiivinen marginaalivero olisi mahdollisimman pieni. Efektiivistä marginaaliveroa käsitellään jäljempänä tarkemmin yhdessä luvussa:
    2.2. Distributismin keinoja: Tulonsiirrot

Maasta pakenevan teollisuuden ongelma Työvoimavaltainen teollisuus pakenee maasta enimmäkseen näistä kolmesta syystä: 1) Työnantajia rasitetaan korkeilla veroluonteisilla työn sivukuluilla, jotka työnantajat maksavat yhteiskunnalle sosiaalisina tulonsiirtoina. Tämä on yhteiskunnan kiitos yrityksille siitä, että ne työllistävät. 2) Työntekijöitä rasitetaan korkeilla ansiotuloveroilla. Korkeiden tuloverojen vuoksi työnantajan on maksettava työntekijälle enemmän bruttopalkkaa, jotta työntekijä voisi elää käteen jäävillä nettoansioillaan. 3) Ammattiyhdistysliikkeen lailla suojattu oikeus käyttää lakkoasetta yllyttää työllistäviä yrityksiä siirtämään toimintaansa sellaiseen ympäristöön, jossa lakot eivät aiheuta yhtä suurta uhkaa toiminnalle. Jokainen työtaistelu on pieni taloudellinen sisällissota. Sotiminen kuluttaa voimavaroja. Yritykset eivät pidä sellaisesta toimintaympäristöstä, jossa ne ovat jatkuvasti vaarassa joutua mukaan työtaisteluihin.

2.1.6. Pääomatuloverot

Pääomatuloveroja voidaan edelleen vähentää, jos valtion talous sen sallii ja varsinkin jos jokin muu pääomaan kohdistuvan veron kiristys edellyttää pääomatuloveron alentamista.

Pääomatuloverot ovat haitallisia kuten ansiotuloverotkin, joten tuloveroja pitäisi pitkällä tähtäimellä laskea myös pääomatulojen osalta.

2.1.7. Arvonlisävero ja valmisteverot

Arvonlisäverolla on muutama juuri sille ominainen haitta tai ominaisuus:

• Arvonlisäverossa ei ole mukana progressiota, eikä siihen ole helppo sisällyttää progressiota, toisin kuin tuloveroihin tai maapohjaveroon.
  Toisaalta eri tuoteryhmiä voidaan kohdella arvonlisäverotuksessa eri tavoin, jolloin käytännössä voidaan saavuttaa samankaltaisia vaikutuksia kuin tuloverojen progressiolla.
• Arvonlisävero kohtelee erityisen huonosti käytetyn tavaran kauppaa, koska käytetty tavara verotetaan monta kertaa, vaikka mitään lisäarvoa siihen ei kierrossa tulekaan.
  Toisaalta periaatteessa on mahdollista vapauttaa käytetty tavara arvonlisäverosta.
• Arvonlisävero aiheuttaa byrokratian kautta haittaa erityisesti pienyrityksille. Tästä syystä arvonlisäverovelvollisuuden alarajaa on syytä nostaa.

Arvonlisäveron ja ansiotuloveron vaikutusta työllisyyteen voidaan vertailla keskenään, mutta oleellista on, että toisin kuin tuloverot, arvonlisävero kohtelee neutraalisti tuotteita ja niiden valmistajia valmistusmaista riippumatta.

Huomattavaa on, että kulutusveroihin voidaan kytkeä erilaisia muita veroja, kuten

• valmisteveroja (esimerkiksi tupakkavero),
• energiaveroja (polttoaineverot, hiilidioksidivero),
• ympäristöveroja (CFC-ponnekaasut, raskasmetallit) ja
• sosiaalisesti vaikuttavia alennettuja veroja (kuten arvonlisäveron alennus elintarvikkeille).

Energiaverot on tarkoitettu vain energiantuotantoa ohjaaviksi, joten kuluttajan on voitava valita ainakin yksi kotimainen energiantuotantotapa, jota ei lisäveroteta energiaveroilla. Muuten energiaa kuluttava teollisuus pakenee maasta.

2.1.8. Tuontiverot

Tuontitulleja voidaan määrätä myös muille tuotteille, kuten elintarvikkeille, jos katsotaan erityisen tarpeelliseksi suojata kotimaista tuotantoa.

Elintarvikeomavaraisuudella on samankaltainen merkitys kansallisvaltion turvallisuudelle kuin energiaomavaraisuudellakin. Protektionististen tuontiverojen tarkoitus on ainoastaan varjella riittävää kotimaista omavaraisuutta turvallisuuspoliittisesti merkittävillä tuotannon aloilla, joita ovat esimerkiksi edellämainitut energian ja ravinnon tuotanto.

Muilta osin tuontiverotus on pidettävä kohtuullisena, ja yleisesti ottaen tuontiverotus on pidettävä samalla tasolla kuin tärkeimmillä kauppakumppaneilla.

2.1.9. Yhteisöverot

Yhteisöverojen 15 % minimi on määritelty kansainvälisellä sopimuksella. Kyseessä on kotimaisen teollisuuden kilpailukykyä haittaava tulovero, joka tulisi laskea minimiin.

Ilman yhteisöveron minimitasoa määrittelevää kansainvälistä sopimusta yhteisöverosta kannattaisi luopua kokonaan.

2.1.10. Maapohjavero

Maapohjavero on Georgismille ominainen vero, joka vähentää muun verotuksen tarvetta samalla kun se yllyttää maan omistajaa hyödyntämään maaomaisuutta käyttämällä sitä johonkin tai myymään maaomaisuutta sellaiselle taholle, joka haluaa ja osaa hyödyntää maaomaisuutta.

Distributismin kannalta maapohjaveroon voidaan luoda progressio siten että kohtuulliseksi katsotusta maaomaisuudesta ei kanneta veroa. Vero kannetaan vain siitä osasta, joka ylittää verottoman kohtuullisen osan. Tällä tavoin pientilalliset eivät maksaisi maapohjaveroa lainkaan.

Ilman maapohjaveron progressiota maanomistaja olisi vuokralaisen asemassa vaikka vuokra olisikin pieni.

2.1.11. Perintöverot

Perintöverotus tulee lakkauttaa. Perintöverotuksella on ainakin kaksi tunnettua haittaa:

1. Perintöverotus houkuttelee rikkaita omistajia muuttamaan pois maasta.
2. Perintöverotus vaikeuttaa perheyritysten sukupolvenvaihdoksia.

2.1.12. Haitallisimmat verot

Haitallisimmat verot distributismin näkökulmasta ovat:

1. Tuloverot (progressiivinen ansiotulovero + yrityksen tulovero)
   Tuloverotus on haitallisin, koska se verottaa suoraan työtä, yrittäjän voittoa ja pienten yritysten kasvua. Se rankaisee juuri sitä, mitä distributismi haluaa kannustaa: omaa työtä ja pienten yritysten tuottavaa toimintaa.
2. Perintövero
   Perintövero katkaisee perheyritysten, maatilojen ja pienten omaisuuksien sukupolvenvaihdoksen. Perintövero pakottaa usein myymään yrityksen tai ottamaan velkaa veron maksuun, ja näin pienyrityksen siirtyminen seuraavalle sukupolvelle saattaa estyä.
3. Varallisuusvero
   Varallisuusvero hyökkää suoraan kertynyttä pientä pääomaa ja tuotantovälineitä vastaan. Se lannistaa säästämistä ja investoimista pieniin yrityksiin tai osuuskuntiin.
4. Työnantajan sosiaaliturvamaksut ja palkkaverot
   Sosiaaliturvamaksut eivät periaatteessa ole veroja, mutta ne toimivat palkkaveron tavoin. Ne tekevät ensimmäisen työntekijän palkkaamisen erittäin kalliiksi pienyritykselle. Ne nostavat työllistämiskynnystä ja suosivat suuria yrityksiä, joilla on skaalaetuja.
5. Kiinteistövero rakennuksista
   Kiinteistövero rankaisee rakentamista, remontointia ja tuotantovälineiden sijoittamista maalle. On parempi verottaa vain maapohjaa eikä sitä mitä ihminen on siihen rakentanut.
6. Luovutusvoittovero / pääomatulovero
   Luovutusvoittojen ja pääomatulojen verotus haittaa pienyrityksen tai perheomaisuuden myyntiä tai siirtoa. Vaikeuttaa resurssien uudelleenjärjestelyä ja pienyritysten kasvua.
7. Arvonlisävero matalalla alarajalla
   Jos arvonlisäverovelvollisuuden alaraja on liian matala, arvonlisävero on byrokraattinen taakka mikro- ja pienyrityksille kirjanpidon, ilmoitusvelvollisuuden ja tilitysten kautta. Liian matala raja tappaa monia alkuvaiheen yrityksiä.
8. Yritysverotus ilman voimakasta porrastusta
   Suuret kansainväliset yhtiöt saavat helpommin verohelpotuksia, poikkeuksia ja siirtohinnoittelua, kun taas pienyritykset maksavat suhteessa enemmän.
9. Leimavero, varainsiirtovero ja muut transaktioverot
   Nämä tekevät pienen omaisuuden siirron, yrityksen kaupan tai osuuskunnan perustamisen kalliiksi ja hankalaksi.

1. Progressiivinen maapohjavero
   Tässä ei veroteta kiinteistöä vaan ainoastaan maapohjaa ja sitäkin progressiivisesti.
2. Valmisteverot
   Jos valmisteverot kohdennetaan oikein, niistä ei aiheudu pienyrittäjille erityistä haittaa.
3. Arvonlisävero korkealla alarajalla
   Arvonlisävero on neutraali vero, ja riittävän korkea alaraja ei tarpeettomasti rankaise pienyrittäjiä.
4. Tullit
   Tulliverotusta voidaan hyödyntää maltillisesti, eikä se ole distributismin kannalta ongelma.

2.2. Distributismin keinoja: Tulonsiirrot

Erilaisten harkinnanvaraisten tukimekanismien määrä on minimoitava, jotta ne eivät mutkistaisi ja kasvattaisi järjestelmän pyörittämiseen tarvittavaa byrokratiaa ja aiheuttaisi kannustinloukkuja. Efektiivisen marginaaliveron täytyy olla kaikissa tuloluokissa aina reilusti alle 100%, jotta ei syntyisi kannustinloukkuja. Vielä parempi, jos efektiivinen marginaalivero olisi mahdollisimman pieni, esimerkiksi 0 % pienituloisilla, joista useat ovat työttömiä.

Efektiivinen marginaalivero on laskettavissa bruttoansiotulojen muutoksen ja nettotulojen muutoksen suhteesta seuraavasti:
EFMV = 100% · ( 1 - ( ΔNTT / ΔBAT ) )

Edellisessä yhtälössä

• EFMV tarkoittaa efektiivistä marginaaliveroa,
• ΔNTT tarkoittaa nettotulojen muutosta,
• ΔBAT tarkoittaa bruttoansiotulojen muutosta.

Mitä muita huomattavia ongelmia huonosti toteutettu sosiaaliturva voi tuoda? Vilkaise juttu:
Eläkkeidenmaksajat

2.2.1. Perustulo tai negatiivinen tulovero

On periaatteessa samantekevää, minkä nimikkeen alla perustulojärjestelmä toteutetaan. On esitetty, että perustulojärjestelmä kannattaisi toteuttaa negatiivisena tuloverona, jolloin tämä tulonsiirto yhdistettäisiin suoraan verotuksen osaksi. Idean oleellinen etu on siinä, että tarvittava byrokratia on jo olemassa verohallinnossa. Tällä tavoin perustulon yhdistäminen verotuksen osaksi saattaisi tuoda synergiaetuja ja vähentäisi julkisen byrokratian kokonaistarvetta ja siten kokonaiskustannuksia.

Perustulo mitoitetaan siten, että se riittää elämiseen, kuten pieneen ja halpaan asuntoon, kunnolliseen ravintoon, hygieniaan, vaatteisiin, yms. ehdottomasti tarpeelliseen, mutta ei ylellisen elämäntavan ylläpitoon. Sellaisenaan perustulo syrjäyttää täydellisesti toimeentulotuen ja muita harkinnanvaraisia sosiaalisia tulonsiirtoja.

Kun perustulo syrjäyttää harkinnanvaraisiin tulonsiirtoihin perustuvan sosiaaliturvan, ilmenee eräs erinomainen ominaisuus: Perustulojärjestelmässä henkilön tuloihin kohdistuva efektiivinen marginaalivero on aina alle 100 %. Ymmärrettävämmin sanottuna tämä merkitsee sitä, että vastaanotetusta työstä työntekijä saa aina rahallisen nettohyödyn, eikä bruttopalkan lisäyksen hyöty katoa jäljettömiin joidenkin harkinnanvaraisten tukien kutistuessa, vaan nettotulot kasvavat myös.

Perustulo on säännöllinen ja yhtäläinen tulonsiirto veronmaksajilta kaikille kansalaisille riippumatta perustuloa vastaanottavien kansalaisten sukupuolesta, iästä, asuinpaikasta, sosioekonomisesta asemasta tai mistään muista tuloista. Ainoastaan alaikäiset muodostavat sillä tavoin poikkeuksen, että alaikäisen perustulo voidaan siirtää kasvamaan korkoa valtion obligaationa, kunnes kyseinen alaikäinen aikuistuu täysi-ikäiseksi, jolloin hän voi nostaa säästyneen obligaation korkoineen itselleen ja käyttää sen sitten esimerkiksi asunnon hankkimiseen. Viimeksi mainittu mahdollisuus ehkäisee nuorten joutumisen pankin lainakoukkuun silloin kun pitäisi hankkia asunto ja perustaa perhe. Yleisenä suuntauksena perheen perustamisen viivästyminen taas vaarantaa kansakunnan tulevaisuuden.

Alaikäisen perustulon säästyminen kyseisen kansalaisen aikuisikään ehkäisee myös lapsen vanhempia hankkimasta lastensa avulla huomattavia lisätuloja yksinkertaisesti tekemällä lisää lapsia.

Obligaatioina säästetty perustulo mahdollistaa kansalaiselle kohtuullisen varallisuuden itsenäisen aikuiselämän alusta asti.

Nimimerkki Excalibur teki 20.11.2002 Kokoomuksen keskustelupalstalla mielenkiintoisen negatiiviseen tuloveroon liittyvän keskustelunavauksen, jonka tueksi hän liitti myös laskelman.

Tässä on linkki sivulle, jonne on tallennettu kopio kyseisestä keskustelunavauksesta.

2.2.2. Sairausvakuutus ja terveyspalvelut

2.2.3. Harkinnanvaraiset tulonsiirrot

Opiskelijoille, taiteilijoille tai työttömille ei harkinnanvaraisia erikoisavustuksia myönnetä, ellei heillä ole edellä mainittuja terveyteen liittyviä erityisiä syitä. Muiden tulojen puuttuessa heidän oletetaan tulevan toimeen perusturvaksi tarkoitetulla perustulolla. Myöskään kallista asumista ei tueta asumistuella, vaan kansalaisten oletetaan osaavan valita tuloihinsa sopiva asumistaso.

2.2.4. Lapsilisät

Tässä luvussa käsiteltiin lapsilisät eräänä tukimuotona, mutta kokonaiskuvan muodostamiseksi lukijalle saattaa olla hyväksi palata hivenen taaksepäin ja lukaista kertauksen vuoksi uudelleen nämä luvut:
      2.1.2. Perheen yhteisverotus
      2.1.3. Verohelpotukset lapsiluvun perusteella

2.2.3. Asuntotuki

2.3. Distributismin keinoja: Työpalvelu

Vastikkeettoman sosiaaliturvan maksaminen työkykyiselle väestönosalle nimenomaan työtulojen sijasta epäilyttää. Se tarkoittaa vapaaehtoista luopumista osasta kansakunnan työvoimasta, kun työkykyiset saavat tuloja ansaitsematta. Toisin sanoen kohtuupalkkaisten töiden puutteessa jotkut ihmiset viettävät elämäänsä ns. "tumput suorina" ja epäsosiaalisissakin ajanvietteissä. Nykyisessä kannustinloukkuja sisältävässä järjestelmässä hyödyllinen aktiivisuus, työnteko ja ansiotulojen hankkiminen voisivat kostautua heille sosiaalisten tulonsiirtojen menetyksinä. Perustulo voisi ratkaista kannustinloukkujen ongelman, mutta ei vastaa perimmäiseen: Perustulon varassa jotkut voisivat silti elää joutilasta ja passiivista elämää ahkerampien veronmaksajien työntekoon turvautuen.

Vaikka yhteiskunnan ihanteena onkin yleinen vapaus, joutilaisuutta ei tulisi suvaita. Kaikki työkykyiset henkilöt olisi pakotettava tekemään ainakin oman ylläpitonsa vaatiman määrän työtä tai muutoin elättämään itsensä kunniallisesti. Tämä vaatimus ei tietenkään koske alaikäisiä tai eläkeläisiä.

Samalla tavoin kuin työn verottaminen rankaisee työntekijää rehellisen hyödyllisen työn tekemisestä, myös sosiaaliturva usein palkitsee työtöntä passiivisuudesta ja laiskottelusta. Tämä on käytännön totuus, riippumatta siitä, mikä on verotuksen tai sosiaaliturvan varsinainen tarkoitettu vaikutus.

Mikään sivilisaatio ei selviä tilanteesta, jossa sen piirissä esiintyy pitempiä aikoja laajoja työttömien luokkia. Julkisista varoista maksettavan tuen vastaanottaminen aikaa myöten murtaa ja turmelee parhaatkin kansalaiset. Myös yksityinen hyväntekeväisyys muuttuu turmiolliseksi, kun työkykyiset kansalaiset ovat pitempään sellaisen kohteena.

Bangladeshilainen Muhammad Yunus ilmaisi saman asian Suomen Kuvalehden haastattelussa (Suomen Kuvalehti 42/2004):

... "Jatkuva ilmaisapu vain luo riippuvuutta, tappaa aloitekyvyn ja auttaa köyhyyttä jatkumaan" ... "Tarvitaan vain luottamusta köyhiin. Heidän on se itse tehtävä" ... "Teillähän [Suomessa] on mainio sosiaaliturva. Mutta on tuhoisaa elää jatkuvasti sen varassa, ilman työn tuomaa arvostusta ja itsetuntoa."

Työvoiman aktivoiminen voi tuntua mahdottomalta haasteelta, koska useiden peräkkäisten hallitusten toimenpiteet eivät ole purreet suurtyöttömyyteen, josta näyttääkin tulleen pysyvä ilmiö.

Melkoisen suuri osa valtion keräämistä veroista kuluu erilaisten huolto-, perusparannus- ja kunnossapitotöiden maksamiseen. Huollettavana on paljon yhteistä infrastruktuuria. Kyseisissä töissä tarvitaan keskimääräistä terävämpää älyä lähinnä suunnittelu- ja työnjohdollisissa tehtävissä. Suoritustasolla riittää useimmiten, että lapio tai vasara pysyy kädessä.

Valtio voisi ohjata työttömiä työpalveluun. Jokainen työpalvelun työpaikan vastaanottanut olisi oikeutettu työpalvelun peruspalkkaan. Tämän osan saisivat siis ne, jotka viitsisivät raahautua työpaikalle kutsuttuina. Peruspalkka tosin olisi niukka ja sillä eläminenkin vain riittävää. Se vastaisi suuruudeltaan suunnilleen nykyisen työttömyysturvan perusosaa. Tällä tavoin työpalvelu ei rasittaisi kansantaloutta liikaa, eikä sitä kautta johtaisi korkeaan verotukseen.

Huomattavan bonuksen peruspalkan päälle saisi, jos työnjohdolta tulisi raporttia töiden edistymisestä. Joillekin erityisen tunnollisesti ja hyvin työnsä tekeville tulisi sitten vielä lisäbonus, jonka ansiosta kokonaispalkka kaikkine bonuksineen lähestyisi vapaiden markkinoiden palkkatasoa vastaavissa töissä. Myös opiskelijat voisivat halutessaan hyödyntää työpalvelujärjestelmää lisätulojen lähteenä. Sillä tavoin opiskelijoiden riippuvuus opintolainasta vähenisi ja ehkä loppuisi kokonaan.

Työpalvelu kilpailisi vapaiden markkinoiden kanssa vain osittain, sillä valtio teettäisi työpalvelun työt vain itselleen, valtion kiinteistöjen, teiden ja muun yhteisen omaisuuden kunnossapitoon, eikä markkinoisi työpalvelutöitä yksityisen sektorin käyttöön. Toisaalta valtio hyödyntäisi saatavilla olevaa työpalvelua aina kun se vain olisi mahdollista ja järkevää, jolloin kovempipalkkaisen ulkopuolelta hankitun työn määrä vähenisi. Näin yhteinen valtion omaisuus pidettäisiin jatkuvasti hyvässä kunnossa mahdollisimman vähäisillä kuluilla.

Työpalvelussa palkkataso olisi aina jonkin verran matalampi kuin vapailla markkinoilla, jotta työpalveluun turvautuneet hakeutuisivat aktiivisesti ns. "parempiin töihin" yksityiselle sektorille. Tällä tavoin työpalvelun sosiaaliturvan kaltainen luonne ja tarkoitus ei unohtuisi työntekijöiltäkään.

Työpalvelun kautta tarjottu työvelvollisuus ei tietenkään koskisi alaikäisiä, vanhuuseläkkeeseen oikeutettuja vanhuksia eikä työkyvyttömiä (invalideja). Heitä varten olisivat yhä eläkkeet ja sosiaaliturva olemassa.

Työpalvelujärjestelmän kantava idea on siinä, että työkykyistä väestöä ei makuuteta jouten ihmettelemässä työttömänä oloaan. Kansalaisten työvoima otetaan tarkoin hyötykäyttöön. Tästä on lopulta hyötyä koko kansantaloudelle.

Työpalvelujärjestelmän johtajien tehtävä olisi tarjota työpalvelun työsuorituksia valtion laitoksille sopivan matalaan hintaan, jotta työpalvelun käyttöaste olisi korkea ja mieluiten hipoisi sataa prosenttia.

Mahdollisesti on olemassa myös työkykyisiä ihmisiä, joille mikään tarjottu työ ei kelpaa, eikä heillä ole omaa laillista yritystoimintaakaan. Niin kauan kuin he hankkivat elantonsa ylipäänsä joillakin laillisilla keinoilla, heihin ei pidä kohdistaa mitään kurinpito- tai rankaisutoimia. Mielenkiintoinen kysymys jää kuitenkin odottamaan vastausta: Pitäisikö heillä olla oikeus valtion vanhuuseläkkeeseen, jonka kasvattamisesta he ovat vapaaehtoisesti jättäytyneet pois?

Työpalvelujärjestelmä olisi yhdistettävissä esimerkiksi perustulon tai negatiivisen tuloveron järjestelmään siten, että perustulo työikäisille ja terveille mutta passiivisille kansalaisille olisi pienempi kuin nykyinen sosiaaliturva, mutta jo pienelläkin työpanoksella työpalvelussa kansalainen voisi parantaa elintasoaan huomattavasti.

2.4. Distributismin keinoja: Rahan luominen ja kierrätys

On myös mahdollista turvautua ns. "reiluun rahaan" eli jalometallista lyötyyn metallirahaan. Jalometallirahojen arvo määräytyy suoraan rahan sisältämän metallin arvon perusteella. Tällä tavoin otetaan valtiolta pois velvollisuus ja myös oikeus säädellä rahan arvoa. Jalometallirahoja voidaan laskea liikkeelle mielivaltainen määrä kysynnän mukaan, sillä rahan arvo on sen metallissa, jonka arvo määräytyy jatkuvasti vapailla markkinoilla. Valtion tehtäväksi jäisi standardoida yleiseksi maksuvälineeksi kelvollisen rahan fyysiset ominaisuudet ja valvoa liikkeelle laskettavan rahan laatua. Fyysisen rahan laadun valvonnasta valtio voi periä pienen provision (esimerkiksi 0,5 %) suhteessa liikkeelle lasketun rahan määrään. Samoin rahapajat pidättävät provisiot kulujensa kattamiseksi.

Perinteisiä rahametalleja ovat kulta, hopea ja kupari. Uudempia ja myös vähemmän rahoissa käytettyjä jalometalleja ovat platina ja palladium. Useimmat rahametallit ovat puhtaina pehmeitä ja huonosti kulutusta kestäviä. Siksi niihin yleensä sekoitetaan pieni määrä muita metalleja kovuuden ja kulutuskestävyyden parantamiseksi. Iridiumkolikko, jossa olisi sitkeyttä parantavana ainesosana pieni määrä (noin 5 %) platinaa, olisi kulutuskestävyyden ja väärentämisen vaikeuden kannalta ihanteellinen jalometalliraha.

Lausunto ajalta, jolloin todelliset valtiomiehet ymmärsivät velan merkityksen:

The modern theory of the perpetuation of debt has drenched the earth with blood, and crushed its inhabitants under burdens ever accumulating. - Thomas Jefferson

Tässä vielä toinen, yhtä huomattava:

The Government should create, issue, and circulate all the currency and credits needed to satisfy the spending power of the Government and the buying power of consumers. By the adoption of these principles, the taxpayers will be saved immense sums of interest. Money will cease to be master and become the servant of humanity. - Abraham Lincoln

Esimerkkejä velattomana liikkeelle lasketun rahan toimivuudesta:

• Guernseyn saari vuodesta 1817 lähtien
• Swanenkirchen, Baijeri
• Worgl, Itävalta

2.5. Distributismin keinoja: Kansalaisen velkaloukun torjuminen

Jos kansalainen jää jumiin velkaloukkuun, josta hän ei pääse irti millään työllä, hän menettää kaiken motivaation yrittää uudelleen. Se on velkaloukkuun jääneen kansalaisen ja koko kansakunnan tappio.

Järjestelmä, joka sallii pankin putsata velallisen rahoistaan vaikka koko loppuelämän ajan, kannustaa pankkeja tyrkyttämään uusia velkoja ja kulutusluottoja maksukyvyltään heikoille rahan tarvitsijoille. Riskin siirtäminen entistä enemmän velkojille pakottaisi pankkeja ja muita rahoituslaitoksia tarkempaan harkintaan lainojen myöntämisessä, mikä todennäköisesti vähentäisi jatkossa ylivelkaantumistapauksia.

Tämän vuoksi lainsäädäntöön tulee tehdä muutos, joka siirtää vastuuta ja riskiä velallisilta aiempaa enemmän velanantajille. Luonnollisesti velanantajan kasvanut riski jonkin verran jakautuu uudelleen muille velallisille kasvavien korkojen muodossa. Samasta syystä todennäköisesti myös lainarahan, erityisesti kulutusluottojen kokonaismäärä vähenisi. On kuitenkin ensisijaisesti lainanantajan tehtävä katsoa, kenelle myöntää lainan. Toisinaan talouskriisien yhteydessä on havaittu, että pankit ja rahoituslaitokset ovat vastuuttomasti myöntäneet tai suorastaan tyrkyttäneet lainojaan epäluotettaville velallisille.

Lakiin voidaan sisällyttää pykälä, jonka mukaan kansalaisella on oltava mahdollisuus henkilökohtaiseen konkurssiin. Tämä perustuu distributismin periaatteeseen, jonka mukaan kansalaisen juridisten oikeuksien kuuluu olla vähintään yhtä hyvällä, ellei paremmallakin tasolla kuin jonkin kasvottoman yrityksen kuten osakeyhtiön oikeudet.

Johdonmukaisesti edelliseen tukeutuen:

1. Jos yhtiöillä on mahdollisuus konkurssiin, kansalaisella on myös oltava vastaava mahdollisuus.
2. Edelleen samaa periaattetta noudattaen yksityisen kansalaisen tulee olla velkojan tai takaajan asemassa etusijalla verrattuna muutoin tasa-arvoisessa asemassa olevaan pankkiin tai muuhun rahoitusyhtiöön.

Kansallisvaltio on olemassa nimensä mukaisesti kansalaisiaan varten, eikä kasvottomia yhtiöitä ja niiden tuntemattomia omistajia varten.

Mitä vikaa on osakeyhtiöissä?
Lue Marjorie Kellyn juttu The Divine Right of Stockholders

2.6. Distributismin keinoja: Minimalistinen valtio

Jotkut yhteiskunnan toiminnot sopivat luonnostaan niin hyvin valtiolle, että niitä ei kannata yksityistää. Sellaisia ovat esimerkiksi rautatiet, puolustusvoimat, valtion pankki, kirjastot, valtionhallinto ja osa terveyspalveluista. Yleisesti ottaen luonnollisten monopolien yksityistämisen voisi kieltää.

Muuten lähes kaikki muut toiminnot voidaan jättää yksityisen sektorin huoleksi. Jos valtio omii liiaksi itselleen palveluja ja toimintoja, järjestelmä alkaa muistuttaa sosialismia.

2.6.1. Valtiokapitalismi ja distributismi

Distributismi korostaa pienomistajuutta ja pienyritteliäisyyttä.

Pienyrittäjyys on luonteva malli pääomien hajautuneeseen omistukseen, koska siinä työn, vastuun ja tuotantovälineiden omistuksen yhteys on välitön. On kuitenkin tunnustettava, että merkittävä osa väestöstä valitsee mielellään palkkatyön yrittäjyyden sijaan.

Distributistinen omistuspohja ei edellytä, että kaikkien tulisi ryhtyä yrittäjiksi. Pienyrittäjyyden rinnalla on kehitettävä ja tuettava muita hajautetun omistajuuden muotoja, kuten osakeyhtiöiden osaomistusta, rahastoja sekä osuuskuntien jäsenyyteen perustuvaa omistusta. Näin omistus voidaan kytkeä laajasti kansalaisten toimeentuloon ja taloudelliseen vaikutusvaltaan myös laajalti palkkatyöhön perustuvassa yhteiskunnassa.

On olemassa pääomia, joiden pilkkominen ei olisi viisasta. Määritellään valtiokapitalismi distributismin sisällä ja osoitetaan, kuinka se eroaa sosialistien käsittämästä valtiokapitalismista ja markkinaliberaalien kapitalismista:

Distributismissa valtiokapitalismi tarkoittaa valtion mahdollisuutta hankkia ja omistaa pääomia. Valtio voi luoda, ostaa, myydä ja kehittää suuria pääomamassoja tarkoituksena kehittää valtion taloutta. Distributismissa valtio keskittyy toimimaan sellaisilla aloilla, missä distributismille ominainen pienyritteliäisyys ja hajautus eivät ole yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta optimaalisia vaihtoehtoja.

Distributistinen valtiokapitalismi eroaa sosialistisesta siten, että distributismissa yritteliäisyys on mahdollista ja pienyrittäjyyteen rohkaistaan. Sosialismissa yhteisomistus on erityisesti tuettua ja yksityisyritteliäisyys väheksyttyä tai jopa torjuttua.

Distributistinen valtiokapitalismi poikkeaa myös äärimmäisestä kapitalistisesta mallista, koska valtiokapitalismissa valtiollista yhteisomistusta ei suljeta pois käytettävien keinojen valikoimasta.

Distributismissa asenne valtiokapitalismiin on käytännöllinen: Joissain tapauksissa valtiollinen yhteisomistus voi olla hyvä asia. Sellaisissa tapauksissa valtion kannattaa sijoittaa yhteisiä varoja lisätäkseen valtion pääomaa ja pääomatuloja. Tarkoitukseksi voi kelvata myös laadukkaiden ja huokeiden palvelujen tuottaminen kansalaisille, pääomatulojen sijasta.

2.6.2. Valtiokapitalismi vai vero-orjuus?

2.7. Distributismin keinoja: Suhtautuminen ulkomaalaisomistukseen ja tytäryhtiöitymiseen

Distributismissa ei vastusteta ulkomaalaisomistusta sinänsä, mutta distributismi suhtautuu kriittisesti yhteiskuntakehitykseen, jossa kansantalous vähitellen muuttuu tytäryhtiötaloudeksi. Tällaisessa rakenteessa kotimainen päätösvalta, omistajuus ja arvonmuodostus siirtyvät järjestelmällisesti kansallisen talouden ulkopuolelle, mikä heikentää pitkäaikaisesti kansantalouden vakautta ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia.

Tytäryhtiöityminen ei ole pelkkä markkinailmiö vaan seurausta rakenteellisista kannustimista, erityisesti verotuksesta ja muista omistusta koskevista säännöistä, jotka tekevät kotimaisen omistuksen lisäämisestä ja säilyttämisestä suhteellisesti epäedullista. Distributismin tehtävänä on määritellä ja muotoilla nämä rakenteet siten, että kotimainen, laajalle hajautunut omistajuus on elinkelpoinen vaihtoehto myös avoimessa ja kansainvälisessä taloudessa.

Käytännössä on havaittu, kuinka ulkomaiset sijoittajat ovat ostaneet suomalaisia yrityksiä pois, pitäneet hallussaan tärkeät patentit ja lopettaneet toiminnan Suomessa. Näin ulkomaisesta omistuksesta on ollut selvästi haittaa Suomen kansantaloudelle. Suomen kansantalous hyötyy siitä, että taloudellinen toiminta kasvaa, kukoistaa ja pysyy Suomessa.

Myös pääomatulojen virta ulkomaisille omistajille Suomen rajojen ulkopuolelle on pois suomalaisilta ja siten Suomen kansantaloudelta.

Suhteellinen etu on ulkomaisten sijoittajien ja omistajien puolella. Tähän tilanteeseen on kuitenkin kotimaiset syyt. Suomalaisen verotuksen vuoksi suomalaiset sijoittajat ja omistajat ovat suhteellisesti heikommassa asemassa ulkomaisiin verrattuna. Tämän seurauksena pääomat ja omistus ajautuvat ulkomaille. Ulkomaisia tahoja ei tarvitse estää ostamasta suomalaisia pääomia. Täytyy vain huolehtia että suomalaisia ei estetä eikä vahingoiteta.

2.8. Distributismin keinoja: Protektionismi

Protektionismi ei ole distributismissa yleinen tai pysyvä talouspoliittinen lähtökohta. Sitä voidaan kuitenkin käyttää tapauskohtaisena ja harkinnanvaraisena menettelynä silloin, kun markkinoiden toiminta johtaa omistuksen nopeaan keskittymiseen tai syrjäyttää rakenteellisesti pienimuotoista, paikallista omistusta.

Tällaisia keinoja voivat olla tullit tai muut markkinaa tasaavat järjestelyt tilanteissa, joissa tuotannon mittakaavaedut tai ulkopuolinen pääomavoima estävät hajautetun omistusrakenteen syntymisen tai säilymisen. Protektionismin käyttö edellyttää aina selkeää kohdentamista ja suhdetta distributismin ensisijaiseen tavoitteeseen: omistuksen laajaan ja kestävään hajautumiseen.

Myös protektionistisia keinoja on käytettävä tarpeen mukaan: Kun tarve poistuu, käyttö lakkaa.

Edellä käsiteltiin erilaisia käyttökelpoisia verotuksen malleja. Eräs näistä veroista on tuontivero, joka on protektionistinen työkalu, kuten myös tukiaiset vientiteollisuudelle.

2.8.1. Protektionismin puolustus

Ehdottoman vapaan maailmankaupan kannattajat vetoavat aina teoriassa hyvin perusteltuihin vapaakaupan mukanaan tuomiin etuihin puolustaessaan ehdottoman vapaan maidenvälisen kaupankäynnin erinomaisuutta.

Perusteltaessa protektionismin käyttökelpoisuutta, lähtökohtana on, että maailma on jakautunut kansallisvaltioihin tai muihin itsehallintoalueisiin. Näiden alueiden oikeus ja velvollisuus on huolehtia omista taloudellisista eduistaan. Mikäli protektionismi tuo kansallista etua, on protektionismia myös voitava käyttää. Tätä ei siis tarvitse perustella distributismin lähtökohdista, vaan yleisesti kansantalouden ylläpidon vaatimuksilla.

Oikeutus ja tarve kansallisvaltion olemassaololle taas pohjautuu kansakunnan tai sellaiseen verrattavien etnisten ryhmien oikeudelle pitää itsellään luomansa varallisuus ja yhteiskunta. Tätä voidaan verrata perheen oikeuteen rakentaa itselleen tukeva asunto, valvoa perheen taloutta ja asunnossa tapahtuvia asioita. Kansakuntaa voidaan siis pitää eräänlaisena suurperheenä ja valtiota kyseisen suurperheen kotina.

Jotta protektionismin hyödyllisyys voidaan osoittaa, täytyy olla vähintään yksi, edes teoreettinen esimerkki protektionismin hyödyllisyydestä sitä harjoittavalle valtiolle. Kun on olemassa edes yksi esimerkki, saadaan rikottua myytti ehdottoman vapaakaupan universaalista ja poikkeuksettomasta paremmuudesta. Sen jälkeen vapaakauppaa ja protektionismin käyttöä sen vaihtoehtona täytyy aina harkita tapauskohtaisesti.

Edellä esitetty mahdollisimman yleisluontoinen ja yksinkertaistettu esimerkki osoittaa, että protektionismi voi toisinaan olla hyödyllistä sitä harjoittavalle osapuolelle. Jos protektionismi voi olla jossakin tapauksessa hyödyksi sitä harjoittavalle valtiolle, tästä seuraa, että vapaakauppa ei ole aina itsestään selvästi paras vaihtoehto.

Edellisestä seuraa johdonmukaisesti, että protektionistisia keinoja ja vapaakauppaa täytyy harkita tapauskohtaisesti.

Voidaan muodostaa kaksi yleistä vapaakauppaa koskevaa väitettä:

Vapaakaupalla on taipumus kasvattaa kokonaisvaurautta sillä alueella, minkä vapaakauppa kattaa. Vapaakaupalla ei ole taipumus kasvattaa jokaisen osan vaurautta sillä alueella, minkä vapaakauppa kattaa.

Protektionismin hyödyllisyys on aina punnittava tapauskohtaisesti. Ei ole syytä niellä sellaisenaan ehdottoman vapaakaupan kannattajien väitteitä vapaakaupan yleisestä ja kaikenkattavasta paremmuudesta.

2.8.2. Tuontiverot

2.8.3. Tukiaiset

2.9. Distributismin keinoja: Perintölaki

Tämä distributismin keino on jo yleisesti käytössä, joten sitä ei välttämättä lasketa nimenomaan distributismiin kuuluvaksi. G. K. Chesterton puhui perillisiä tasa-arvoisesti kohtelevan perintölain puolesta sellaisena aikana, kun esikoispojat yleisesti nauttivat muita sisaruksiaan suuremmista oikeuksista vanhempiensa perintöön. Chesterton puhui perintöoikeudesta nimenomaan distributismin yhteydessä, joten tasapuolinen perinnönjako on myös laskettavissa distributismiin kuuluvaksi keinoksi vaikkakin se ei ole ainoastaan distributismille ominainen.

Perillisten tasa-arvoinen kohtelu luo mekanismin, joka pitkällä aikavälillä ja useiden sukupolvien kuluessa hajauttaa omistusta. Tämä prosessi on kuitenkin hidas ja altis uudelleenkeskittymiselle. Siksi distributistinen omistuspolitiikka ei voi nojata yksinomaan perintövaiheeseen, vaan omistuksen hajauttamisen apuna on käytettävä myös muita keinoja, kuten verotusta.

3. Lainauksia eri lähteistä

3.1. Lainattua:
Tuloverotus haittaa työllisyyttä

Korkea tulovero lisää työttömyyttä PERJANTAI 26.4.2002 Juhani Aro Uutispäivä Demari Kansantaloustieteen professori Erkki Koskela pitää tieteellisesti selvitettynä, että korkea tuloverotus ja toisaalta korkeat työnantajamaksut ovat molemmat osasyy Suomen yhä korkeana pysyttelevään työttömyyteen. Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT julkaisi johtopäätöksiä eilen kirjassa "Towards Higher Employment - The Role of Labour Market Institutions", Erkki Koskela, Seija Ilmakunnas (toim.) VATT 32, 2002. (Kohti korkeampaa työllisyyttä - työmarkkinoiden instituutioiden rooli).     Koskelan mukaan havainnot verotuksen työllisyysvaikutuksista ovat kansainvälisiä. On mm. haluttu selvittää, miksi Euroopan ja USA:n työttömyysluvut eroavat niin paljon toisistaan. EU:n alueella työttömyysaste on ollut 1980-luvun alkuvuosista lähtien korkeampi kuin USA:ssa. EU:ssa myös pitkäaikaistyöttömyysongelma on pahempi kuin jenkeissä.     - On fakta, että USA:n työttömyysturva on huonompi kuin Euroopassa. Yhtä tosi on se, että verotus on alhaisempaa kuin Euroopassa, Koskela sanoo.     - Päättäjien on hyvä pitää nämä asiat mielessä, kun he tekevät työttömyyttä ja veroja koskevia ratkaisuja. Korkeat verot - korkeat palkat Koskelan mukaan korkea tulovero johtaa korkeisiin nimellispalkkoihin ja lisääntyvään työttömyyteen.     Myös korkeat työnantajamaksut lisäävät kokonaistyövoimakustannuksia ja aiheuttavat sitä kautta työttömyyttä.     - Sen sijaan korkeampi progressio johtaa palkkamalttiin ja parempaan työllisyyskehitykseen, Koskela sanoo.     - Onko työn verotuksen rakenteella sitten merkitystä? Koskela kysyy ja vastaa: ei, jos veropohjat ovat yhtä suuria. Kyllä, jos veropohjat ovat vaikkapa verovähennyksistä johtuen erisuuruisia. Arja Jokiaho

Tässä on toinen vastaava, jossa esitetään harmaan talouden, työttömyyden ja verokiilan kiinteä yhteys:

Verottajan tehoiskut toimineet, itse ongelma ratkaisematta Verottajan tekemät ns. tarkastusiskut harmaan talouden yrityksiin ovat tehonneet perinteisiä keinoja paremmin. Iskukohteista on saanut talteen jopa kymmenen kertaa enemmän verovaroja. Itse harmaan talouden aiheuttava ongelma - korkea verokiila - on kuitenkin ratkaisematta. Harmaan talouden vastainen hanke alkoi vuonna 1994. Viime vuoden loppuun mennessä oli tehty yli 200 tarkastusiskua mm. ravintola- ja rakennusalalle. Tutkimusaineiston perusteella yli 80 prosentissa yrityksistä oli harmaata taloutta. Koko pimeä summa oli 132 miljoonaa markkaa eli yli miljoonaa markkaa yhtiötä kohti. Tästä määrästä suurin osa oli pimeitä palkkoja, seuraavaksi yleisintä oli peitelty osingonjako omistajille ja sitten muut verottajalta pimitetyt tulot. Iskut teki enimmäkseen verottaja itse, vain 30 prosenttia niistä hoideltiin yhteistyössä poliisin kanssa. Iskuissa on hyödynnetty poliisilta ja tuotevalvontakeskukselta saatuja tietoja. On tehty myös omakohtaista havainnointia ja haastateltu työntekijöitä ja omistajia. Näitä tietoja on voitu sitten suoraan verrata kirjanpitoon. Tutkimuksessa suositellaan, että perinteiseen tarkastustoimintaan tulisi enemmän iskutarkastuksiin liittyviä menetelmiä. Verotarkastajille olisi lisäksi annettava oikeus takavarikoida kirjanpitoaineistoa ja vaatia henkilöllisyystodistusta työntekijöiltä, joita epäillään pimeän työn tekijöiksi. Verokiila harmaan talouden moottorina Harmaasta taloudesta tuli laman myötä erottamaton osa talouttamme, ja siinä on arvioitu liikkuvan vuosittain rahaa noin 10-12 miljardia markkaa. Tämä merkitsee noin 100 000 työpaikkaa, jossa työntekijän palkka olisi 120 000 markkaa vuodessa. Nämä arviot ovat vielä alakantissa, sillä OECD:n tutkimuksissa harmaan talouden suuruusluokkana on pidetty yleensä 10 prosenttia BKT:sta eli Suomessa se olisi 25-50 miljardia. Valtion verotulojen menetys olisi siis näin 12-26 miljardia markkaa vuodessa. Harmaan talouden kasvu on ollut paljolti ns. verokiilan syytä. Se ja työelämän joustamattomuus tekevät harmaan talouden kilpailukyvyltään rehellistä taloutta houkuttelevammaksi. Työllistämisen este Työnantajan työvoimakustannusten ja työntekijän käteen saaman palkan välille muodostuva verokiila nousi joustojen lisäksi keskeiseksi puheenaiheeksi hallituksen pohtiessa alkutaipaleellaan työllisyyden parantamista. Korkea verokiila on yksi suurimmista työllistämisen esteistä. Verokiila vaikuttaa työllisyyteen kahdella tavalla. Se nostaa yritysten työhönottokynnystä ja madaltaa työttömien halua hakeutua työhön. Verokiila on noin 70 prosenttia ja se on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut lähes kolmanneksella. Verokiila on harmaan talouden alku ja juuri. Jos esimerkiksi tekee remonttikeikan, ero siitä, että maksetaanko se tekijälle puhtaana käteen vai maksetaanko kaikki maksut, on noin 3,5-kertainen. Sekä työn teettäjällä että tekijällä herää kysymys, onko järkeä maksaa kaikkia oheiskuluja. Kulman takana kaikki käy helpommin ja halvemmalla. Harmaan talouden kimppuun käytäessä on ollut perinteisesti se vika, että keksitään kaikki mahdolliset poliisi- ja verotukselliset keinot sekä pahimmillaan yritystoimintaa vaikeuttavat toimet, joilla harmaa talous saataisiin kuriin. Harmaan talouden alkujuureen - verokiilaan - ei ole kyetty juurikaan puuttumaan. ILKKA AHTOKIVI-STT 29.8.1997

Edellisen tekstin lähde:
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/29.elokuu/HARTAL.HTM

3.2. Lainattua:
Varallisuuden jakautumisella on suuri merkitys

Tässä on toinenkin valaiseva esimerkki samasta kirjasta:

Jokainen Port Talbotiin tuleva uudisasukas sai kaksikymmentä hehtaaria, jos eversti oli hyvällä tuulella, piti tulijan ulkonäöstä ja sattui olemaan selvänä. Asiat toimitettiin everstin talon ikkunan kautta. Epäedullisen vaikutuksen tehneet saivat nähdä ikkunan sulkeutuvan nenänsä edessä. Maan jakamisesta 80 hehtaarin suuruisiin palstoihin ja teiden rakentamisesta eversti itse sai jäljelle jäävät 60 hehtaaria. Tämä tuli hänen alunperäisen alueensa lisäksi. Uudisasukkaiden saapuessa suurin joukoin hänen maansa laajenivat ihmeteltävän nopeasti länteen kohti Windsoria ja Detroitia. Tässä piili suuren riidan siemen - oli syntymässä suuren mittakaavan feodalismia, pohjoisamerikkalainen maata omistava eliitti. Olemme toisaalla nähneet, että maan epäoikeudenmukainen alkuperäinen jako oli tehokkaammin kuin mikään muu vaikuttanut pysyvästi oloihin. Se vaikutti hallintoon. Maanomistus antoi poliittista valtaa. Poliittinen demokratia edellytti ennen kaikkea demokraattista maanomistusta. Tässä tapauksessa demokratia kuitenkin pelastettiin. Saatuaan ensin omat maansa peratuiksi uudisasukkaat halusivat päästä käsiksi naapurialueisiin. He vaativat äänekkäästi oikeutta ostaa maata. Everstillä oli kyllä upseerin arvonsa mutta joukkoja hänellä ei ollut. Hän ei voinut kutsua ketään apuun. Näin ollen hän ei pystynyt vastustamaan painetta, vaan möi. uudisasukkaat saivat loput maasta nimelliseen hintaan. Tästedes omistavien ja omistamattomien välillä ei vallinnut ylipääsemätöntä juopaa, joka olisi tehnyt demokraattisen hallintomuodon mahdottomaksi. Ratkaisu ei ollut ainutlaatuinen. Samalla tavalla selvitettiin maaongelmat keskilännessä ja preerioilla; Homestead Actissa oli aluksi kyse 160 eekkerin (n. 65 ha) ja myöhemmin suuremmistakin tiloista. Samoin meneteltiin myös Kanadan länsiosissa missä ratkaisu oli ennalta harkittu. Tuloksena syntynyt suhde ihmisten ja maan välillä antoi edellytykset yleiselle hyvinvoinnille ja poliittiselle demokratialle, tehden jälkimmäisen mahdollisesti jopa väistämättömästi. Kun kaikilla on jonkin verran vaurautta, kaikki haluavat ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa hallintoon. Uuden maata omistavan aristokratian syntymismahdollisuudet Eriejärven ympärille haihtuivat maanomistuksen tasaantuessa. Eversti Talbotin tavoitteista ei ole pienintäkään epäilystä. Hän rakennutti itselleen järven takana kohoavalle kukkulalle feodaalilinnan, joskin ainoastaan sen nimi, Malahide Castle, sisältää jonkinlaista ylevyyttä. Linna tehtiin hirsistä. Englannista tulevat arvostetut matkustajat käyttivät sitä yöpymispaikkanaan eivätkä sen tarjoamat mukavuudet tehneet heihin kovin suurta vaikutusta. Vanhoilla päivillään eversti Talbot matkusteli itsekin ja vieraili Napoleon III:n luona, ilmeisesti tasaveroisena. Pitääkseen omaisuutensa suvun hallussa hän siirsi sen vuosisadan puolivälissä perintönä veljenpojalleen eversti Richard Aireylle. Mutta sitten tapahtui onnettomuus, joka sotilaallisten epäonnistumisten pitkässä historiassa kuuluu kaikkein pahimpiin. Vuonna 1852 eversti Airey sai kutsun puolustamaan Englannin värejä Krimin sodassa. Kevyen ratsuväen hyökkäysmääräyksen allekirjoitti - kukapa muu kuin Richard Airey. Syy oli toisten, mutta hän ei palannut. ... Näiden maatilojen asuttajista kukaan ei rikastunut, mutta harvat jäivät köyhiksi. Muutaman vuoden tai korkeintaan sukupolven kuluttua maahantulosta kaikkialla oli jo omaisuutta, maatiloja, rakennuksia, latoja, karjaa, rattaat, huonekaluja, vaatteita - enemmän kuin yksikään Skotlannin esi-isä olisi voinut uneksiakaan. Meille kerrottiin alusta lähtien esivanhempiemme olleen hyvin rohkeita miehiä ja naisia, jotka olivat saaneet kärsiä paljon. Varsinaisia kärsijöitä olivat kuitenkin ne jotka olivat jääneet vanhaan kotimaahan. John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivuilla 275-277

3.3. Lainattua:
Kansallisen omaisuuden merkitys

3.4. Lainattua:
Markkinateorian edellytykset

3.5. Lainattua:
Finanssikapitalismin turmiollisuus

Ihminen, joka haluaa rahaa ja valtaa, mutta ei halua moraalista tai rikosoikeudellista vastuuta, pyrkii epäilemättä hankkiutumaan osakeyhtiöiden suuromistajaksi. Osakkeenomistajan ainoa vastuu on osakkeen tuottoon ja siitä johtuvaan vaihtoarvoon liittyvä taloudellinen riski.

3.6. Lainattua:
Sosialismi on perustaltaan mätä

John Kenneth Galbraith tekee huomioita Karl Marxin ajatuksista:

... Hän esitti Gothan Ohjelman Kritiikissään mm. sen, että kun työläiset ovat ottaneet vallan, on kapitalistisesta käyttäytymisestä jäljelläolevan arpikudoksen ensin hävittävä. Vasta sitten koittaa suuri päivä, jona voidaan lippuihin kirjoittaa: jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Nämä kuusi sanaa ovat hankkineet ehkä Marxille enemmän kannattajia kuin Pääoman sadat tuhannet sanat. John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 97

Siinä on esitettynä sosialistisen talousjärjestelmän kompastuskivi, ajatus että ansioiden mukainen tulonjako voitaisiin lopettaa noin vain ja yksinkertaisesti luottaa siihen, että ihmiset tekevät parhaansa tarvitsematta henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn tuomaa motiivia. Ei se sitten toiminutkaan. Jälkiviisaus on tietenkin helppoa, mutta sekin on parempi kuin ei viisautta lainkaan.

Ihminen ei ole luonnostaan sosialistinen yhteisen hyvän vuoksi ahertava muurahainen. Muurahaiset ovatkin asia erikseen: Tavalliset työmuurahaiset eivät edes lisäänny. Muurahaiset tekevät kaikkensa kuningattaren hyvinvoinnin puolesta, sillä vain kuningatar kykenee takaamaan pesälle jatkuvuuden. Ihmiset tekevät työtä itsensä, lastensa ja myös yhteisönsä hyväksi, mutta yhteisön etu arvona jää toiseksi oman lapsen hyvinvoinnille. Näin voitaisiin tiivistäen sanoa, että muurahaiset yhdyskunnassaan ovat luonnostaan sosialistisia, mutta ihmiset eivät.

Työtä tekevälle ihmiselle ei ole moraalisesti kohottava ajatus siitä, että hän tekee työtä kartuttaakseen jonkun toisen omaisuutta tai kenties yhteiskunnan hyväksi, vailla mahdollisuutta tuottaa itselleen tai lapsilleen lisää hyvinvointia ja taloudellista turvallisuutta enemmän ahkeroimalla. Toisin on oman kotinsa ja työpaikkansa omistavan yksityisyrittäjän laita ja vielä paremmin, jos verottaja ei verota häntä ahkeroinnistaan. Tämän vuoksi distributismi vieroksuu työn verottamista. Rehellinen työnteko on yhteiskunnalle välttämätöntä toimintaa, eikä siitä pidä rangaista verottamalla, eikä muutenkaan.

Distributismi puuttuu varallisuuden kasautumiseen ja muihin yhteiskunnan vakautta vaarantaviin ilmiöihin ja pyrkii pienentämään niitä verotuksen säätämisen ja tarkoituksenmukaisten lakien avulla.

Loput marxilaiset hulluudet ovat luettavissa Karl Marxin kirjoittamasta kommunistisesta manifestista.

John Kenneth Galbraith tiivisti Karl Marxin kommunistisen manifestin vuolaan sananhelinän näihin selkokielisiin pääkohtiin:

Maan yksityisomistus on lakkautettava. Tulovero on tehtävä progressiiviseksi. Perintöoikeus on poistettava. On luotava kansallinen pankki, jolla on pankkitoimintojen monopoli. Rautatiet ja muut kulkuvälineet on otettava julkiseen omistukseen. Maanviljelystä on hoidettava paremmin. Kaikkien on tehtävä työtä. Maatalous ja teollisuus on yhdistettävä; väestö on hajasijoitettava. Koulutus on tehtävä ilmaiseksi. Lapsityövoiman käyttö on lakkautettava. Työn ohessa on annettava koulutusta.

Myönnettäköön, että Marxin kirjoittamassa manifestissa on joitain hyviäkin kohtia, mutta niiden väliin on mahdutettu kammottavia asioita, varsinkin kommunistisen manifestin kohdissa 1 ja 3. Kommunistisen manifestin kohdassa 2 Marx ehdottaa progressiivista tuloveroa ja niinpä sosialistit vielä nykyäänkin hellivät ajatusta oikeudenmukaisesta verotuksesta progressiivisen ansiotuloveron avulla. Aiempana tässä tekstissä on esitetty perustellen, mitä vikaa ansiotuloveroissa on.

Eräs poikkeus ja Rothschildin menetelmä

Kommunistisen manifestin kohdassa 4 on esitetty ajatus, joka ensilukemalta näyttäisi olevan selkeästi markkinatalouden periaatteiden vastainen ja siten menossa roskakoriin useiden muiden Marxin ideoiden kanssa. Mutta tarkemmin ajatellen, kansallistettu pankkimonopoli kykenee tarjoamaan samanlaisia palveluja kuin yksityisetkin pankit. Kansallinen pankki voi joko tarjota kansalaisille matalakorkoisia lainoja tai mahdollistaa verotuksen keventämisen omistajalleen eli valtiolle tuottamiensa pääomatulojen verran.

Saattaa myös olla niin, kuten G. Edward Griffin on antanut ymmärtää, että yksityiset kansainväliset rahoittajat toimivat aktiivisesti aiheuttaakseen sotia.

Seuraava suomennettu teksti on peräisin Griffinin kirjasta The Creature from Jekyll Island, vuodelta 1994:

Sota on lopullinen kurittaja mille tahansa hallitukselle. Jos se kykenee menestyksellisesti kohtaamaan sodan haasteen, se selviytyy. Jos se ei kykene, se tuhoutuu. Kaikki muu on toisarvoista. Mikä tahansa hallitus nopeasti uhraa lakiensa loukkaamattomuuden, kansalaistensa hyvinvoinnin ja valtion kassan maksukykyvyn ensisijaisen itsepuolustuksen hyväksi. Ainoa mitä siis tarvitaan, on varmistaa, että hallitus pitää yllä tai kasvattaa velkaansa sotkemalla se mukaan sotaan tai sodan uhkaan. Mitä suurempi uhka ja tuhoisampi sota, sitä suurempi on sen velkaantumisen tarve. Jotta voidaan sotkea jokin maa sotaan, on tarpeellista että sillä on sotilaallisesti uskottavia ja kyvykkäitä vihollisia. Jos sellaisia vihollisia on jo olemassa, sitä parempi. Jos niitä on, mutta niiltä puuttuu sotilaallinen voima, on tarpeellista tarjota niille rahaa sotakoneistonsa rahoittamiseen. Jos vihollista ei lainkaan ole olemassa, sitten on tarpeellista luoda sellainen rahoittamalla vihamielisen poliittisen järjestelmän valtaannousua. Viimeinen este on hallitus, joka kieltäytyy rahoittamasta sotiaan velkarahalla. Vaikka tätä harvoin tapahtuukin, kun niin tapahtuu, on tarpeellista rohkaista sisäistä poliittista vastustajaa, kapinaa tai vallankumousta korvaamaan hallitus sellaisella, joka on taipuvaisempi meidän tahtoomme. Valtionpäämiesten salamurhaaminen voisi näytellä tärkeää osaa tässä menetelmässä. Minkään kansakunnan ei voi sallia pitää vahvempia sotavoimia kuin sen vastustajien, sillä tämä saattaisi johtaa rauhaan ja velan vähenemiseen. Voimatasapainon saavuttamiseksi saattaa olla tarpeellista rahoittaa selkkauksen molempia osapuolia. Ellei yksi taistelevista osapuolista ole vihamielinen meidän etujamme kohtaan ja siten jouda tulla tuhotuksi, kummankaan puolen ei pidä päätyä ratkaisevaan voittoon tai tappioon. Vaikka meidän täytyy aina julistaa rauhan puolesta, vaiettu tavoite on jatkuva sota.

Griffin nimesi yllä kuvaillun menetelmän "Rothschildin menetelmäksi" (The Rothschild Formula) mahdollisesti siksi, että kuvattu menetelmä muistuttaa joidenkin rahoituslaitosten ja niiden omistajien toimia sotien yhteydessä.

Edellä kuvaillun syyn perusteella saattaisi olla koko maailmalle parasta, jos kansainvälisesti toimivat pankit ja rahoituslaitokset olisivat kansallisomaisuutta, eivätkä yksityistä pääomaa. Kansakunnan omistamalle pankille kansallinen etu on yrityksen toiminnan korkein sääntö, toisin kuin yksityisille yrityksille, jotka pyrkivät edistämään yksityisten omistajiensa etua pääomatulojen kautta.

Kansainvälisesti toimivat pankit ja rahoituslaitokset voisivat olla esimerkiksi osuuskuntaperiaatteen mukaisesti kansallisten pankkien yhteistä omaisuutta ja sitä kautta alisteisia maailman valtioille.

Yksittäinen valtio tuskin voi tätä ohjetta noudattaen estää yhtäkään sotaa, mutta on mahdollista, että se voisi toimia ajatuksia herättävänä esimerkkinä, ainakin jos se samalla avoimesti kertoisi syyn ratkaisulleen.

Jos löytyy jokin paremmin distributismin periaatteisiin sopiva ja lisäksi tehokas ratkaisu Rothschildin menetelmän neutraloimiseksi, se täytyy varmaankin asettaa etusijalle kansallistamisen sijasta. Muussa tapauksessa kansallistaminen näyttää ainoalta vaihtoehdolta ja samalla myönnytykseltä Marxin suuntaan.

3.7. Lainattua:
Työnantajan riistosta pienyrittäjän itseriistoon

Distributismin tarkoitus ei ole suuryritysten hävittäminen, mutta toisaalta tarkoitus ei myöskään ole tarpeettomasti keskittää toimintoja suuryrityksille. Suurin osa palveluiden ja muiden tuotteiden tarjonnasta olisi mahdollista kattaa pienyritysten voimin. Suuryrityksille voidaan jättää ne alat ja tehtävät, joihin pienet yksiköt eivät voi venyä.

3.8. Lainattua:
Varallisuuden keskittymisen vaikutus talouden vakauteen

Edellisen perusteella voidaan päätellä että distributismi tulisi toteuttaa myös terveellisen talouden vakauttamisen vuoksi. Talouden epävarmuus ja epävakaus ovat sellaisia asioita, jotka kurjistavat yhteiskuntaa, aiheuttavat sosiaalisia ongelmia ja vähentävät syntyvyyttä. Varsinkin syntyvyyden väheneminen liian alhaiseksi on pitkällä tähtäimellä kohtalokasta kanssakunnalle.

3.9. Lainattua:
Sairaan onnelliset yrittäjät

4. Distributismin periaatteellinen pohja on lavea

Distributismi on valtion sisällä hyvinkin vapaata markkinataloutta, mutta turvallisuuspoliittisilla perusteilla voidaan puolustaa protektionistisia tuontiveroja. Protektionismi tunnetusti sotii vapaiden markkinoiden ideologiaa vastaan.

Distributismi suosii pääoman omistuksen hajauttamista eri aloilla tavallisille kansalaisille, mutta siitä huolimatta distributistinen valtio voi omia joitakin elinkeinoelämän aloja itselleen. Valtiollinen omistus taas viittaa sosialismiin, mutta jos sitä käytetään säästeliäästi ja varovaisesti, yhteiskunta ei muutu luonteeltaan sosialistiseksi, jolle tyypillisiä oireita ovat keskusjohtoisuus ja siitä seuraava runsas byrokratia.

Itse asiassa maailmassa on olemassa joitain esimerkkejä valtioista, jotka eivät paljonkaan välitä puhtaan idealismin rajoitteista, vaan huolehtivat kansallisista eduista parhaaksi katsomallaan tavalla. Tästä esimerkkinä on Singapore:

Singaporen hallituksen voima on siinä, että se pragmaattisesti hyödyntää kaikkia aatteita antautumatta minkään vangiksi. Elääkö Adam Smith Singaporessa? Vastaus kuuluu: mitä suurimmassa määrin. Maailmassa ei liene montaakaan paikkaa, missä rahallista omaa etua ajetaan tarmokkaammin ja mistä aineellisista tuloksista nautitaan selvemmin. Onko Keynes siellä? Tässäkin tapauksessa vastaus on myönteinen. Julkiset menot tasapainotetaan rutiininomaisesti työvoiman tarjonnan sekä talouden nykyisin odotettavissa olevan tuotantokapasiteetin mukaan. Jälkikeynesiläinen näkemys inflaatiosta - näkemys jota olen pitkään puolustanut - saa myös arvoisensa kohtelun Singaporessa. Palkkasopimuksia valvotaan, jälleen itsestään selvänä asiana, inflaation minimoimiseksi ja Singaporen teollisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi maailmanmarkkinoilla. Kun muut puhuvat tulopolitiikan tarpeellisuudesta, singaporelaiset ekonomistit, liikemiehet ja ammattiliittojen johtajat tunnetusti haukottelevat. He ovat harjoittaneet tulopolitiikkaa jo vuosikaudet. Onko Singaporessa suunnittelua, jopa sosialismia? Ovatko Webbit, Franklin Roosevelt ja Clement Attlee vaikuttaneet siellä? Olisivatko Enoch Powell ja Barry Goldwater harmissaan? Vastaus on jälleen myönteinen. Viranomaiset huolehtivat asunnoista, satamista, kuljetuksista ja teollisuuden sijoittamisesta. Taivaanrantaa hallitsevat julkisessa omistuksessa olevat vuokratalot. Oman edun tavoittelu tarjoaa hyvän kiihokkeen. Singaporessa on kuitenkin havaittu, ettei se palvele kaikkia tarkoituksia. Parhaiten se toimii systemaattisen ja harkitun suunnittelun puitteissa. Osittain Singaporen hallinnon menestys johtuu ilmeisesti säännöstä jonka mukaan mikään ei periaatteessa ole hyvää tai pahaa. ratkaisevaa on toimiiko se tai auttaako se ihmisiä toimimaan. Tuskin on olemassa toista maata, joka olisi yhtä vähän kiinnostunut ideologisista väittelyistä ja jossa sekä yksityisyritteliäisyyden että sosialismin retoriikka puuttuvat yhtä täydellisesti. Tämä on esteettinen elämys. John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 280

Singaporen malli ei ole distributismin mukainen, mutta distributismin keinoja ja tavoitteita on laadittu arvioimalla eri keinojen vaikutuksia, niin kuin Singaporekin on valikoinut keinoja tarpeidensa mukaisesti. Tärkeää ei ole se, kuuluuko käytettävä keino puhtaimpaan mahdolliseen markkinatalouteen, vaan tärkeää on se, mitä seuraamuksia käytettävä keino aiheuttaa käytännössä. Kansakunnan hyvinvointi on distributismin johtoajatus ja kaikki esitetyt keinot on sillä perusteltava.

5. Joitain seurauksia distributismista

5.1. Kansainväliset talouspoliittiset sopimukset

6. Aiheeseen liittyviä linkkejä

• Distributismia käsittelevää kirjallisuutta
• Suomen Pienyrittäjät ry

Sisällysluetteloon
Takaisin politiikkasivulle