19.—24.6.2026

Viime vuonna UKK-puistossa oli tarjolla norovirusta, ja meillä jäi hyvä reittisuunnitelma käyttämättä. Tänä vuonna se sitten toteutettiin jonkinlaisin muutoksin. Tunturit jäivät valitettavasti huiputtamatta, mutta olihan elämystä siellä laaksossakin.

Muuta reissusta

• Kuvagalleria
• Ruokalista
• Mitä reissu maksoi?
• Urho Kekkosen kansallispuisto Luontoon.fissä

Pohdintoja

Alkoi olla jo itsestään selvää, että Teemun kanssa lähdettäisiin taas vaellukselle. Aikataulukin saatiin survottua töiden ja rippileirin väliin. Viime vuodelta oli jäänyt noroepidemian takia käyttämättä hyvä vaellussuunnitelma, josta muokattiin tälle vuodelle reitti.

Laitoin Teemun muistelemaan, mitä ruokia viime vuodelta menisi jatkoon. Pakotin Teemun myös osallistumaan ruokien pussitukseen ja pakkaamaan omat tavaransa. Teemulle sopivat vielä viimevuotiset kengät, mutta rinkka oli jäänyt pieneksi. Timo ehdottikin, että ostetaan “Teemulle rinkka”, jota Timo voi sitten “lainata” syksyn reissullensa.

Tälläkin kertaa varusteina oli lenkkarit ja tuulitakit. Rinkat painoivat lähtiessä noin 12 kg kummallakin. Tuntui, että uusi isompi rinkka täyttyi ihan yhtä täyteen kuin aiempi, vaikka tavaraa oli luettelon mukaan ihan saman verran kuin aiemmin.

Perjantai, juhannusaaton ja -yön taikaa

Vaellus alkoi suunnitelman mukaisesti Orposesta. Jälkikäteen tämä oli aivan typerä ratkaisu. Taksi maksoi noin 100 euroa, ja tie vaati sekä nelivedon että maavaran. Hyttysparvi hyökkäsi välittömästi. Taksikuski jätti meidät laavulle vievän mönkijäuran/metsäautotien päähän, mutta joku oli ajanut maastoautollaan vielä siitä laavulle saakka.

Silta ja pitkospuut suolle olivat hauskat, niityllä kullerot kukassa ja pitkoksilla lakat. Hauskuus loppui samalla kuin pitkokset, ja alkoi epämääräinen harhailu. En tajunnut seurata kompassia alusta asti tarkkaan, ja suunnat pääsivät kääntymään, kun kiersimme metsänrajassa soita ympäri. Samoin hukkui mittakaava, kun eteneminen oli hidasta. Karttaan merkitty polku olikin sitten mönkijäura, ja mönkijät olivat tosiaan kaivaneet itselleen melkoiset urat.

Puhelimen oli tarkoitus olla tällä reissulla kamerana. Lisäksi olin ostanut Maastokartat plus -sovelluksen, jolla kartat sai ladattua puhelimeen. Paikannus oli pois päältä, ettei se kuluttaisi turhaan akkua. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko laittaa paikannus päälle, mutta se ei tuntunut toimivan ilman, että oli verkko ja datayhteys päällä. Silloin tietysti tulvahtivat puhelimeen kaikki WhatsApp- ja Telegram-viestit, joita yritin vältellä. Kun paikka viimein selvisi, olimme vasta ensimmäisellä metsäsaarekkeella, reilun kilometrin päässä sillalta. Taukoa teki mieli, mutta sakea hyttysparvi piinasi.

Kun viimein olimme päässeet ison mäen rinteelle suojaan soilta, piti lähtemämme pohjoiseen korkeuskäyrää seuraten, mutta onnistuinkin johdattamaan meidät melkein suoraan itään. Maasto oli pusikkoista, ja suunnassa pysyminen siksikin hankalaa. Kauhistuin, kun tarkistin sijainnin GPS:llä, ja lakkasin luottamasta itseeni tai kompassiin. Kulkisimme tämän päivän GPS:n avulla.

Jostain Kopsuskuusikon länsirinteeltä löysimme kauan kaivatun puron. Kysyin Teemulta, jäädäänkö tähän ja majoitutaan tarppiin. Teemu tuumi, että jaksaa vielä jatkaa, jos saa ruokaa. Todellakin – emme olleet syöneet kunnon ruokaa sitten aseman aamiaisen. Teemu ehdotti klassikkoa nimeltä Keitä 3 min, juustolla. Sitä syötiin heti, kun maastosta löytyi niin kalju kohta, että keittimen uskalsi sytyttää. Hyttyshuppujen ali syötiin ja jätettiin tiskit sikseen.

Teemu on onneksi niin iso lapsi ja tottunut vaeltaja, että riskejä ja vaikeita reittivalintoja uskaltaa ottaa. Näistä ei mene loppuiäksi vaellusinto. Suunnistusmokaa harmitellessani Teemu totesi, että virheistä oppii. Minä valittelin, etten edes tiedä, minkä virheen tein. Teemu: Virheestä oppii ainakin, että pitää opetella lisää. Mainio poika. Sitä paitsi ravinto auttoi meitä molempia taas eteenpäin.

Matkalla oli monipuolinen valikoima vesistön ylityksiä. Hyppäsimme kapean mutta ilmeisesti pohjattoman puron yli (en löytänyt pohjaa, kun kokeilin vaellussauvalla!). Taiteilimme puoliksi sortuneen mönkijäsillan yli. Hyppeilmme suossa mättähältä mättähälle. Lopulta oli yksi nilkkasyvyinen kahlaus – kengät olivat jo niin märät, että menimme niillä. Myös mönkijäura oli ajoittain täynnä vettä, mutta siinä ei huvittanut kahlata. Kun tupa jo näkyi Luirojoen takana, hajaannuimme etsimään siltaa tai kahlaamoa. Parempaa ei löytynyt kuin mistä oli mönkijällä ajettu yli. Vettä oli polveen asti, ja siinä sai kätevästi samalla pestyä housunlahkeista kurat.

Oli juhannusyö noin kello 1, kun saavuimme ensimmäisen päivän määränpäähän. Usvat leijuivat Luirojoen suvannon yllä. Keräsin matkalla mielikuvaharjoituksena seitsemän erilaista kukkaa juhannustaikaa varten: suopursu, mustikka, juolukka, suokukka, kullero, metsäkurjenpolvi, ruohokanukka. Teemu kyseli, mitä taika tekee, paljonko vahinkoa se tekee ja paljonko se aiheuttaa cast delayta.

Karapuljun tupa ei oikein ole retkeilyreittien varrella, mutta siitä menee mönkijäura vierestä. Ehkäpä paikalliset käyttävät sitä tukikohtanaan, koska sinne oli viety mm. yleispuhdistusainetta. Edelliset kävijät eivät olleet yleispuhdistaneet, vaan sikailleet polttamalla kaljatölkkejä kamiinassa. Mihin puoliksi palaneet tölkit pitäisi laittaa, tuhkiinko?

Teemu söi vielä ison myslin ja minä silmät ristissä lämmitin kamiinaa, jotta saatiin vaatteita kuivumaan. Kahden aikaan sitten nukkumaan.

Kuljettu matka: Arviolta 22 km, 8 h 7 min. Alkuperäinen arvio karttaan merkittyä polkua pitkin oli 12 km ja 4 h. Päivällä oli ehkä +18 astetta lämmintä ja aurinkoista, ja luonnollisesti myös yöllä oli aurinkoista.

Lauantai, rauhallinen saunapäivä

Aamulla herätessä oli vaikea tietää, onko yö vai paistaako aurinko muuten vain. Laitoin vettä kiehumaan ja tein kamiinaan uudet tulet, ja heti sytytettyäni tajusin, että ulkona oli mitä mainioin kuivatusilma. Teemu oli varsin seis, mutta pystyi noudattamaan yksinkertaisia ohjeita puiden kantamisesta ym. Siivosimme tupaa melko perusteellisesti – tällä kertaa tupa oli helppoa jättää parempaan kuntoon kuin tullessa.

Juuri tuvalta lähtiessämme sinne ajoi poromies mönkijällä koiran kanssa. Mies kysyi, miten olimme päässeet joesta yli No kahlaamalla.. Lähdimme kaikki samaan suuntaan Luirojärven tupaa kohti. Matkasta ei ole paljoa kerrottavaa: tunturikangasta ja mönkijäuraa, mönkijäuraa ja tunturikangasta. Jossain kohtaa alkoi sadella sen verran, että otimme takit pois – hytttyset eivät enää kiusanneet.

Päivämatka oli lyhyt ja helppo 8 km. Sateessa ei huvittanut lähteä Sokostia huiputtamaan. Teemukin ehdotti, että palauduttaisiin eilisestä.

Astuin sisään Luirojärven autiotupaan ja ällistyin. Tupa oli juuri peruskorjattu ja avattu kolmisen viikkoa sitten. Laverit tuoksuivat yhä männyltä. Pöydät kiiltelivät uutuuttaan. Aivan kuin niissä olisi integroidut induktiotasot – mutta ei sentään, ainoastaan liimatut keraamiset pannunaluslaatat. Vanhasta sisustuksesta muistutti enää seinälle kiinnitetty pistorasia, joka oli siellä jo vuonna 2008, kun viimeksi poikettiin. Rasiaahan ei tietysti ole kytketty sähköihin.

Koska olimme saapuneet jo yhdeltä, meillä oli ruhtinaallisesti aikaa hengata tuvassa ja pitää sadetta. Teemu makaili laverilla ja luki melkein koko Tasomaan. Lämmitin saunan, joka oli vielä edellisten jäljiltä lenseä, ja toivoin saunaseuraa. Sopivasti kiukaan kuumettua paikalle asteli mies, joka oli käynyt Karapuljussa lounasretkellä. Olimme kohdanneet polulla, ja osasin odottaa tulijaa. Hän puolestaan oli mielissään siitä, että pääsi heti saunaan kastuttuaan reissussa.

Saunoimme ja uimme porukalla. Minua ihmetytti, miten Luirojoen vesi oli ollut eilen niin paljon lämpimämpää kuin järven vesi tänään. Saimme myös istua iltaa tällä porukalla, koska tupaan ei tullut koko iltana ketään. Juteltiin reissusuunnitelmat, menneet matkat ja parhaat vinkit.

Seuralaisemme oli pari vuotta sitten hurahtanut vaellukseen ja vaikuttaa nyt viettävän ainakin puolitoista kuukautta kesästä tunturissa. Nyt oli kuulemma ollut ruokaa kahdeksaksi päiväksi, mutta Saariselällä voisi ehkä käydä kaupassa hakemassa lisää.

Minä pystyin tarjoamaan vinkkejä Tunturikasviosta, Lapin likaisesta tusinasta ja kiisselijauheesta. Kun Uri Geller väänsi muovisen sporkkinsa mutkalle kuumassa kattilassa, kehotin ostamaan Kupilkan tilalle. Kaiken kaikkiaan meillä oli rattoisa ilta. Pikkuhiljaa tunnelma keveni varovaisesta vuoropuhelusta rennoksi jutteluksi.

Kuljettu matka: 8,5 km, 2 h 23 min, suunnitelman mukaan. Kertymä 30 km, 10 h 30 min. Kävelyn aikana alkoi tihkusade, joka rankkeni illan mittaan. +15 astetta.

Sunnunta, maisemareitillä

Heräsin yöllä pari kertaa kovaan kohinaan: rankka sadekuuro iski. Teimme aamu- ja tupahommia aika pitkään ihan siksikin, että voisimme sanoa edellisiltaiselle seuralaiselle heipat. Eilen illalla saunalle oli tullut jostain nuorisoa, joka ei näyttänyt aivan vaeltajilta, vaan kantoi mm. isoa kaiutinta mukana. Siivosin heidän tölkkejään saunasta. Marisin Teemulle, että mieluusti veistän kiehiset ja kannan vedet seuraavilla vaeltajille, mutta en haluaisi palvella sikailijoita. Toivottavasti eivät palanneet hakemaan unohtunutta turbosytkäriään, vaan se jäisi seuraavien saunojien avuksi.

Matkalla iloitsimme kuivista kengistä yli kilometrin, mutta sitten mönkijäuralla oli taas liikaa vettä. Rajan kämpän vieressä oli puoliksi kaatunut teltta, jonka päällä oli ollut pressu. Entinen telttailija taisi olla kämpässä. Kahlasimme Sokostinojan yli kengät lopullisesti märiksi. Oliko kahluu merkitty oransseilla kivillä vai sattuivatko kivet vain olemaan oransseja?

Mönkijäura kuljetti meidät tihkusateessa porokämppien ohi Pälkkimäojalle. Helppo kahluu. Mieli oli vähän maassa jatkuvasta mönkimisestä. Eikö täällä viimeksi ollut ihan oikeita polkuja? Ei mönkijän ura ole sama kuin kaksi polkua vierekkäin. Urat ovat syviä ja niissä on ikävä kulkea. Sitä paitsi Teemu kävelee aina minun takanani, oli tie sitten leveä tai kapea.

Onneksi Pälkkimäojan pohjoispuolella lykästi. Löytyi ihan oikea polku Maantiekuruun! Mieliala kohosi korkeuskäyrien mukana. Takana näkyi maisemia, vierelle kohosi tuntureita. Pieni hassu lampikin nähtiin. Korkeimmalla kohdalla kalliot olivat lohkeilleet tiiliksi niin, että siellä näytti odottavan muinaisen linnoituksen rauniot. Sievässä paikassa uuden puron alkulähteillä syötiin valmiiksi tehdyt leivät ja ihaltiin pohjoisen tuntureita. Tällä kertaa en jaksanut alkaa etsiä niille nimiä kartasta.

Yllätyksekseni Maantiekurun polku ei jatkunutkaan joen rannassa vaan ylähyllyllä 10-20 m joen pinnasta. Näimme sieltä vesiputouksen ja kalliopohjaisen uima-altaan, ja meni sinne sivupolkukin jyrkkää törmää alas. Me pysyimme isolla polulla.

Tajusin Sarvijoen kämpälle päästyämme, että sinne on tarkoitus tulla toisesta suunnasta. Idästä on helppo jokilaakso, mutta meillä Kaarnepään pyrstön ylitys. Maisemat kyllä palkitsivat sekä mäellä että jokilaaksossa. Kaiken kruunasi suloinen lähde, jonka hiekkapohjasta poreili Sarvijokeen kirkasta vettä.

Olin niin poikki, että käskin Teemun hoitaa itse iltamyslinsä. Nuori mies söi ensin ison risoton ja jälkkäriksi 7 dl mysliä! Itse yritin löytää vähiten hikisen asennon, kun neljä klapia oli kuumentanut pikkukämpän tukalaksi. Ihanat edelliset kävijät olivat jättäneet pienityt puut, kiehiset ja vieläpä sanomalehteä kamiinaan.

Kuljettu matka: 18,5 km, 7 h 12 min. Suunnitelmissa oli ollut kulkea lyhyemmin tuntureita pitkin, mutta mentiinkin polkua. Kumulatiivinen 49 km, 17 h 42 min. Aamulla sadetta, iltapäivällä kaunista ja aurinkoista, +17 luokkaa.

Aamu oli aurinkoinen ja kuiva, hengitys hiukan huurusi. Heräsin seitsemältä keittämään jasmiiniteetä ja kirjoittelemaan. Päivästä tuli kaunis, illasta kylmä. Aloitimme päivän taipaleen seuraamalla pikkuhiljaa kasvavaa Ritaojaa aina isommille lammille saakka. Sekä ylemmät että alemmat lammet ovat törmäisessä hiekkamaassa, matalia ja kirkkaita. Vesi näyttää turkoosinharmaaseen vivahtavalta. 295,5-lammen rannalla oli vietetty paljon iltoja tulilla. Tänne haluaisin tulla syysaikaan ja laittaa itsekin tervastulet.

Kartalla Sotajoen ja Palsinojan välillä kiemurtelee kummallisia pikkuteitä ja ajouria. Ne ovat kullankaivajien mönkijäreittejä ja suuremmat asuntoautolla ajettavia. Törmäsimme ensin autioon valtaukseen ja mielenkiintoiseen automaattihuuhtomakoneeseen, ja jatkoimme sitten hiekkamaahan uurtunutta ajouraa pitkin. Tavoitteena olisi tavata tänään ainakin yksi kullankaivaja ja samalla päästä eroon pienestä roskapussistamme. Viimeisessä mäessä ennen Selperinojaa tulikin vastaan auto, jonka eläkeläiskuski kertoi vanhojen yksinäisten miesten muuttuvan höpöttäjiksi.

Jälkeenpäin tarkasta kartasta katsottuna Selperinojan yli olisi ollut hyvännäköinen kahlaamo ajotien päästä hieman luoteeseen. Me kuitenkin kahlasimme nilkkasyvyisen puron yli jo aiemmin. Kun ylitettävänä oli vielä Kuusipäänoja ennen Siliäselälle kiipeämistä, aloin ottaa kenkiä pois. Sanoin Teemulle, että kun puro on ylitetty, tulee jostain kullankaivaja sanomaan, että miksi että menneet tuosta sillasta 10 metrin päästä. Teemu lähtikin tutkimusretkelle ja palasi sitten kertomaan, että 15 metrin päässä tosiaan oli ylityskelpoinen kivikko. Siitä hypimme.

Muistikuvieni Siliäselkä oli helppokulkuinen tunturinummi. Jouduimme kuitenkin jatkuvasti mättäiselle suolle, jossa oli hankala kulkea. Maassa kukki reissun ensimmäinen sielikkö. Kapustarinta ja joku pitkä-käyränokkainen lintu pitivät meille seuraa, ja varsinkin jälkimmäisellä oli hyvin paljon asiaa.

Yöpaikkakohteena oli Siliänseljänlampi, joka vaikutti pikkuiselta suolammelta tunturien välissä. Tarkemmin katsottuna sitä ympäröivät joka puolelta tiheät korkeuskäyrät. Järven länsipäässä kävi selväksi, että rantaa pitkin ei voitaisi kulkea. Kiersimme siis pitkän pätkän kallioisen metsän kautta. Viimein järven itäpäähän laski puro, jonka notkoa tai kurua seuraten löysimme kohteeseen.

Siliäseljänlammen itäpäässä on idyllinen tulipaikka, mutta se on myös tuulipaikka. Laitoimme ruokaa ja pystytimme tarpin niin hyvin kuin taisimme. Lähdin sitten lämpimikseni juoksemaan etelänpuoleista rinnettä ylös, kun siinä kerran kulki polkukin. Ylhäällä tajusin, että kehuttu leiripaikka on siellä, tasaisella hyllyllä. Siirsimme tarppia kaksi korkeuskäyrää ylemmäs. Oli kylmä, mutta ainakin olisimme suojassa suoraan järveltä puhaltavalta tuulelta sekä notkoon valuvalta kylmältä.

• Päivän luontohavainnot: käsittämättömän kirkasta vettä ja hiekkaharjuja, sielikkö, juttelevia lintuja.
• Yksi kullankaivaja ja monta asuntoautoa.
• Kävelty matka noin 14 km.

Maanantai, tutkimusmatkailijat löytävät putouksen

Heräsin aamulla aikaisin ja hipsin pihalle katselemaan aurinkoa ja jokea. Teemu oli herättänyt minut keskellä yötä puhumalla sekavia unissaan. Kysyin silloin, mitä kello on. 2:47. Mietin, olinko minä käytettävissä 24/7, mutta se taisikin olla Teemun kellonaikapalvelun aukioloaika.

Kun siistimme ja kiehistelimme tuvan, ehti aurinko pilveen ja kohta satoikin 4 mm rakeita. Oli hiukan epätietoisuutta, pitäisikö laittaa sadetakki vai ei, kun satoi ja paistoi sekä vuorotellen että yhtä aikaa. Jalka kuitenkin kulki hyvin eikä rinkka painanut. Oliko kolmen päivän syöminen keventänyt rinkkoja jo niin paljon? Jos olisi raskaampaa ruokaa, rinkka vieläpä kevenisi nopeammin.

Nopsat jalat johdattivat meidät oikean polunhaaran ohi ja hiukan liian pitkälle ylävirtaan. Rupesin jossain kohtaa ihmettelemään, oliko eilen tällainen mäki ja tultiinko muka mönkijäuraa. No ei. Palailtiin muutama sata metriä, ja siinähän polunhaara oli. En ollut noteerannut sitä risteykseksi, kun olin vain luullut, että samasta polusta on uusi ja vanha reitti jotain vesilätäkköä kiertämässä.

Eilen mäen itärinteen laskeutuminen oli tuntunut hurjalta, mutta tuoreilla jaloilla ylämäki olikin aika lyhyt. Ylhäällä alkoi sopivasti maisematauon jälkeen sataa. Näkyi hyvin, millä tuntureilla satoi ja millä paistoi. Ukkostakin oli kuultu.

Meille koitti ero Maantiekurusta, kun jatkoimme joen seuraamista. Itse Maantiekuruksi nimetty reitti jatkoi pienen harjanteen jälkeen pohjoiseen. Sateisen ja hyttyisen ruokatauon jälkeen jatkoimme matkaa luottaen, että joen yli pääsisi: Maastokartat-sovelluksen yksityiskohtaisella kartalla näkyi joen toiselta puolen jatkuva polku.

Ylityspaikka tosiaan löytyi, kaksikin, mutta millaisia! Ylävirrassa oli onnenkantamoisena kaatunut kelo saaresta vastarannalle, ja retkeilijät olivat viimeistelleet rakenteen tuomalla meidän rannaltamme muutaman puun sillaksi. Vastarannalla nojasi hyvä kahluusauva puuhun. Toinen silta oli huomattavasti eksoottisempi: kolmen metrin levyisen kanjonin yli oli tuotu neljä puunrankaa. Pudotusta oli pari metriä kuohuvaan koskeen. Olisipa ollut ikimuistoista käyttää tätä siltaa – mutta vain ensiaputaitoisessa porukassa. Etsimme metsästä kolme kahluusauvaa lisää ja käytimme ylävirrassa nynnyjen reittiä kaatunutta puuta pitkin. Vähän ylempää olisi päässyt mukavasti kahlaamaankin.

Jälkeenpäin kuulimme, että Metsähallitus käy joka vuosi purkamassa tämän sillan ja joka vuosi joku rakentaa sen uudestaan. Joskus paikalla on ollut ihan virallinenkin silta. Tämän hienon koskipaikan koordinaatit ovat 68° 20.464', 27° 58.713' (ETRS89 (~WGS84)). Ne voi syöttää vaikka Retkikartta.fi-sivulla, valitse tällöin muodoksi “Asteet ja desimaaliminuutit (dd° mm.mmm')”.

Huomasin joskus karttoja katsellessani, että muuten hienossa Calazon Tyvek-kartassani on vähemmän polkuja kuin vanhoissa WSOY:n ulkoilukartoissa vuodelta 2004, vaikka mittakaava on sama. Sitä paitsi vanha kartta erottelee polut ja ajourat! Parhaat kartat sain kuitenkin Maastokartat-sovelluksella. Seuraavalle reissulle pitää tulostaa oletetun reitin karttoja esim. mittakaavassa 1:25000 (Maastokartan yksityiskohtaisin taso).

Retkeilymielessä ylitimme Peurapään alarinteen metsää pitkin ja oikaisimme näin Suomujoelle. Otin Teemulle kompassiin suunnan ja sanoin, etten voi vaellussauvojen kanssa käyttää kompassia. Suomujoen rantaan kyllä päädyttiin, mutta olipa nousua ja varsinkin laskua. Kilometrin kiertämällä olisi päässyt polkua, ja kirjallisuuden mukaan mäellä menee toinenkin, hennompi polku vähän suorempaan.

Metsähallitus on syystä tai toisesta purkanut Suomujoelta Porttikosken ja Kotakönkään huonokuntoiset sillat sen sijaan, että olisi kunnostanut ne. Porttikosken koski oli varmaan ihan hieno, mutta Sotavaaranojan putous jäi sykähdyttävämpänä mieleen varsinkin, kun olimme itse sen sattumalta löytäneet.

Porttikosken tupa oli kylmä ja siisti. Ajattelin, että kamiinaa ei tarvitsisi lämmittää ollenkaan. Mielessä kummitteli edellisen yön kuuma tupa 0 asteen makuupussilla. Hetken paleltuani pyörsin tämän päätöksen. Oli vähän sääli polttaa niin hieno kiehinen. Tuvalle oli jätetty myös tiskiharja. Teemu valittaa vaelluksilla, ettei tykkää tiskata sienellä. No nyt laitoin Teemun tiskaamaan. Itse join kuumaa kaakaota, söin keksiä ja nautin elämästä.

Joku oli jättänyt Otaniemen teekkarien Julkun sekä Luirolle että Porttikoskelle saatesanoilla “mukavia luku- tai kamiinansytytyshetkiä”. Teemu luki sen iltalukemiseksi, itse en vilkaissut.

Kuljettu matka: 13,5 km, 5 h 46 min. Suunnitelman mukaan noin 12 km. Kumulatiivinen 62 km, 23 h 28 km. Epävakaista ja ajoittain sateista, +15 astetta.

Tiistai, kahlauksia kahluupaikalle

Porttikosken tupa oli edellisten jäljintä niin siisti, ettei ollut tarvetta isommille siivousurakoille. Luin vieraskirjasta vinkkejä Suomujoen kahlaamisesta. Kuulemma tuvan vierestäkin oli joku mennyt. Silloin lienee vesi ollut hiukan matalammalla. Me lähdimme etsiskelemään Lankojärvelle vievää polkua. Vanhaa kahlaamoa ei ollut merkitty uuteen karttaan, mutta tuskin Metsähallitus olisi sitä ruopannut pois.

Merkillistä, miten vaikeaa voi olla seurata joenvarren polkua. Monissa suo- ja puronylityksissä hukkasimme sen. Yhdessä ylityksessä lähdimme etsimään helpompaa paikkaa ylävirrasta ja päädyimme pohkeensyvyiseen kahlaukseen. Se varsinainen polku oli mennyt nilkan syvyisestä kohdasta yli.

En muistanutkaan 20 vuoden takaa, miten kallioinen ja koskinen joki Suomu on. Alajuoksulla meille oli näyttäytynyt leveä ja rauhallinen uoma, mutta Lankojärveä lähestyttäessä oli monta komeaa koskea, jotka myös kuulimme kaukaa. Lankojärven erikoisuutena oli kapea harju, jossa polku kulki Lanko- ja nimettömän pikkujärven välissä. Tietysti harju katkeaa keskeltä kahlaamoon.

Jäin vähän ihmettelemään polun linjausta. Miksi piti kerätä kaikki suot, kun ihan vieressä oli männikköharjanne. Kahlasin polussa ja pohdin uuden kansan vaellussananlaskua: Kengissä oleva vesi on hyvä vaihtaa säännöllisesti.

Vanhaa Lankojärven kahluupaikkaa ei ole merkitty uuteen karttaan eikä viitoitettu. Meillä oli kuitenkin kova luotto kahluuseen. Vesi näytti syvenevän sen verran nopeasti, että menin ensin yksin tutkimaan, olisiko Teemun syytä ottaa housut pois. Kyllä. Palasin siitä kohtaa, kun housuntaskut alkoivat kastua. Lähdimme sitten käsi kädessä ylittämään ilman housuja. Vaellussauvat olivat tukena, kun etenimme vuorotellen. Virta oli niin voimakas, että se sai vaellussauvat värisemään. Polvet sen sijaan eivät tutisseet. Vastarannalla vain sukkien puristelu, ja matka jatkui. Viime vuonna vastaavan kahluun jälkeen oli otettu toisetkin suklaakeksit tärinää vaimentamaan. Teemu totesi, että tällä kertaa kahluussa oli ensin tutoriaali matalalla puolella ennen kuin jouduttiin oikeisiin kahluuhommiin.

Lankojärven tuvalla näimme ihmisen ensi kerran sitten Sarvijoen. Ukko kertoi, että Suomujoki olisi kannattanut kahlata Rautuojan suulta. Tuvan vieraskirjassakin joku suositteli sitä – vettä vain pohkeeseen.

Rautuojaa seuraten kiipesimme pikkuhiljaa Rautulammen autio/varaus/päivätupakylään. Välillä piti kävellä mönkijäuraa, välillä sai kävellä polulla (yrittäen olla huomaamatta vieressä kulkevaa uraa). Pari jykevää mönkijäsiltaakin nähtiin. Aivan tuvan lähellä polkuja alkoi olla niin runsaasti, että valitsimme tietenkin väärän. Vähän aikaa piti kierrellä ennen kuin Rautulammen futuristinen talo tuli näkyviin. Teemu veisteli, että joku autiotuvista ei kuulu joukkoon.

Tuvassa oli vanhempi pariskunta tekemässä lähtöä, kun saavuimme. Heiltä jäi perinnöksi puhdasta vettä kattilassa ja kamiinan täydeltä puita. Onneksi tuvassa oli ihan hyvät tuuletusluukut. Venyttelin ylälaverilla ja katselin, kun Teemu tiskasi tiskiharjalla. Illalla kävin juttelemassa jonkun retkeilijän kanssa ja Teemu vietti aikaa tuvassa.

Kuljettu matka: 17 km, 6 h 37 min. Kumulatiivinen 79 km ja 30:05. Kaunis päivä, 15 asteen luokkaa.

Keskiviikko, tunturipaljakan valtatiellä

Meillä oli aikainen herätys, jotta ehtisimme varmasti Kiilopään bussiin. Viimeisen päivän nousut näyttivät kartalla rankoilta, ja vanhan kokemuksen mukaisesti ne olisivat kivikkoista mönkijäuraa. Tupa oli siivottu valmiiksi jo illalla ja vedet kaadettu pois puurovesitilkkaa lukuun ottamatta. Teemu oli illalla tehnyt loput leivät valmiiksi rinkkaan. Minä söin ison puuron, Teemu leipää.

Käskin Teemun käydä täyttämässä juomapullonsa järvestä. Sitten kuuntelin, että tuvan takaovi kolahti etuoven sijaan. Mistä hait veden? Tuolta isommasta lammikosta. Avasin tuvan etuoven ja näytin sieltä aukeavan Rautulammen. Teemu: “Ai siellä oli tuollainenkin.”

Tunturikävely sujuikin ripeästi ja ennen kaikkea kivuttomasti kevyellä rinkalla. Teemulla oli pari kiloa enemmän kannettavaa, mutta eipä valittanut. Luotiin viimeiset silmäykset Saariselän komeaan tunturimaastoon, joka näyttäytyi aamun autereisessa auringossa parhaimmillaan. Tunturin takaa kohosi aina uusi, entistä sinisempi huippu. Myös Nattasten ryhmä näyttäytyi Raututunturin huipulta.

Eilen tapaamamme pariskunta oli sanonut lähtevänsä tunturin jälkeen kurua pitkin Luulammelle. Mekin kurkkasimme Kuutamokuruun. Siinä kohtaa oli vedenjakaja: suota ja pari vesikuoppaa, joista vesi sai päättää, valuisiko Suomunlatvan kautta Suomujokeen vai Kulasjokena Luttoon. Tunturimaastossa on kiehtovaa seurailla puroja ja nähdä, miten ne kasvavat joiksi. Myös Kuutamokurun maisema kallioseinineen oli varsin jännittävä.

Niilanpään päivätupa tuli nopeasti vastaan. Oli lämmintä ja aurinkoista, mutta kylmä ruoka ja tunturin tuuli saivat meidät palelemaan sen verran, että matkaa piti jatkaa pikaisesti. Tältä puolelta tunturia näkyi Hammastunturin erämaan puolelle. Näkymä oli paljon tasaisempi kuin itäpuolella. Ei enää ollut sellainen olo, kuin olisin maailman katolla. Kiilopään tunturikeskukselle laskeuduttaessa tunsin aivan lytistyväni kasaan. Seuraavan kerran tunturimaisemia odotettavissa Äkäskeron huipulta, seuraavalla vaelluksella.

Saavuimme Kiilopäälle jo ennen kahtatoista, ja bussi lähtisi kolmen jälkeen. Pihassa minua tervehti iloisesti joku tuntematon, joka paljasti, että olimme viime vuonna jutelleen vaelluksen jälkeen täällä samassa paikassa! Vuokrasin pyyhkeen ja maksoin suihkusta, 5+5 euron sopuhinta, ja pääsin jatkamaan matkaa raikkaana.

Kuljettu matka: 12 km, 3 h 8 min. Kumulatiivinen 92 km, 33:12:42.80. Teemu on syntyperäinen Kellomäki ja ottaa ajat tarkasti. Aurinkoinen päivä, mutta tunturin tuuli sai meidät ottamaan sormikkaat esille. Kiilopäällä +13.

Mitä jäi mieleen?

Päällimmäisenä mielen päällä kelluu reissun vetisyys. Ei ollut niinkään sateista, mutta soita, kahluita, ylityksiä ja märkää puroa riitti. Kuljettiin märillä lenkkareilla, mutta eivät kummankaan jalat alkaneet tästä valittaa. Meillä oli mukana yhdet leirikengät, ja oli oikeastaan aika kiva kävellä paljain jaloin tupien pihalla.

Maisemallisista osuuksista mieleenpainuvin oli Sotavaaranojan pienoiskanjoni ja hutera silta. Myös Maantiekurun reitti viehätti. Teemu sanoi, että viimeinen päivä oli paras, kun kuljettiin tunturipaljakalla ja nähtiin kauas.

Ruoista eniten miellytti kylmäkuskus.

Merkitsemättömillä reiteillä pitää keskittyä tarkemmin kartan seuraamiseen. Mitään ikänäköä ei minulla ole, mutta karttojen merkit painetaan nykyään kovin pienellä ja epäselvästi! Ensi kerralla tulostan Retkikartta.fistä tarkempia karttoja muovitaskuun.

Etukäteen jännitti, miten akillesjänteeni kestää, ja siinä olikin reissun aikana kipuja. Siksi jätimme isot nousut tekemättä. Viimevuotiset jumppaohjeet eivät riittäneet, ja nyt pitää tiristää fysioterapeutilta paremmat. Kyllä Saariselän katolle on vielä päästävä.