"Olisit nyt kerrankin tyytyväinen itseesi! Katso nyt, minäkin sain huonomman numeron, mutta se riittää minulle. Eikö sinulle ole mikään kyllin hyvää?" Sanat kaikuvat korvissani, kehotukset kumisevat päässäni. Yllätän itseni jo lähes uskomasta oikeuteeni olla tyytyväinen, mutta ravistan kiireesti mokomat ajatukset yltäni. Minäkö tyytyväinen? Kaikkea kanssa!
Minun on perfektionistina vaikea elää sovussa ympäröivän maailman kanssa. Moni luulee tarpeeni saavuttaa yhä ylempiä tiedon ja ymmärryksen tasoja tarkoittavan, että en arvosta muiden alempia tuloksia. Ei, en minä voi vaatia muilta samaa kuin itseltäni - jo senkin vuoksi, että heidän otsastaan puuttuu täydellisyydenetsijän leima. Itseltään on helpompi vaatia kuin muilta, sillä itseään voi ruoskia enemmän kuin ketään muuta.
Elämään ja ihmisyyteen kuuluvat tavoitteet ja ponnistelu. Kautta vuosituhansien ovat ihmiset taistelleet ensin pysyäkseen hengissä, sitten selvittääkseen, miksi ylipäänsä ovat hengissä. Nykyajan suuria ihmisiä ovat ne, jotka yhä jaksavat jatkaa tätä ikuista taistelua itseään kehittäen. Ihmisen tavoite on hänen elämänsä, tavoitteeseen pyrkiminen elämän elämistä. Jos halu itsensä kehittämiseen katoaa ja sielu vaipuu tyytyväisyyden tilaan, kuolee ihmisyys.
Jokainen tavoite, suurikin, on vain välietappi elämässäni. Tärkeään määränpäähän päästyäni katson eteenpäin ja näen uusia, yhä korkeamman tasoisia haasteita. Lukemaan oppiminen luo tarpeen lukea romaani, romaanin lukeminen halun kirjoittaa sellainen itse. Tavoitteiden kasaantuminen lumivyöryn lailla ei tuo minulle paineita vaan päinvastoin sisältöä elämääni.
Minulta puuttuu vielä kaikki. Mitä parempaa voi ihminen itselleen toivoa?