Coca-colapullo, Pim's-keksit sekä puolen litran maitotölkki käsissäni astun sisään. Helsinkiläiseksi raikas pakkasilma vaihtuu lämpimään, hikoilevaan, jännittyneeseen ilmaan. Ilma makaa hiljaa paikallaan, samoin ihmiset, jotka se kätkee alleen. Viisikymmentä ottelijaa katsoo vuoroin korttejaan, vuoroin vastapelaajaansa.
Lasken ostokseni maahan, riisun hiljaa takkini, etten häiritsisi turnausta. Täällä Suomen parhaista karsitaan kaksi lähtemään Los Angelesiin pelaamaan Magicia maailman huippuja vastaan.
Istun takaseinustalle, etsin katseellani Timon ja Antin pöydän ylle kumartuneet päät. Ilma painaa, turhaan yritän rentoutua. Otan Gogolin Pietarilaisnovellit käteeni, luen Nenää vielä vähän. Rentoutua en voi enkä tahdokaan, tämä tunne vatsassa, keuhkoissa, hartioissa - koko ruumiissa - pitää minua vallassaan. En tahdo irtautua tästä kiihottavasta tunteesta.
Luen novellia nostaen vähän väliä katseeni: kyllä, pojat pelaavat yhä. Harjoittelen kirjoittamaan tarinan jokaisen nimen kyrillisillä kirjaimilla. Novelli ei aukea, mitään ei tapahdu, tapahtumat pysähtyvät. Ilma hengittää raskaasti, katson sen kosteuden läpi kilpailijoita. Moni on jo noussut. Timo sekoittaa korttejaan. Nytkö? Nousen, kävelen jäykkänä pöydän luo. Peli on päättynyt. No? Hikinen Timo katsoo minuun. Voitto.