30.6.—3.7.2026
Kerttu ilmoitti talvella, että haluaa myös vaellukselle Tiitin kanssa, ja pitää olla yöjunat ja autiotuvat. Ei muuta kuin sopivaa reittiä valitsemaan. Pallas-Ylläs on vähän pitkä, mutta aina voi aloittaa keskeltä. Rauhala on polkua pitkin parikymmentä kilometriä Pallakselta etelään ja siten erinomainen lähtöpaikka.
(Tämä teksti on kopioitu mökin vieraskirjasta.)
Tultiin Tiitin kanssa vaellukselta, joka oli “Thiiiiiiiiiiiis long” [käsinkirjoitetussa versiossa tähdet i:n pisteinä] (Tästä ei pääse TS12:n the life of a show girlin sivuille) (Ymmärtääksesi vitsin mene Taylor Swiftin nettisivuille ja valitse valikosta “My letter”)
Me mentiin bussilla junalle, joka oli muuten myöhässä Paljon (varmaan sen saman This long:n verran).
Junassa nukuttiin. Sitten ei edes mahduttu bussiin joten meidät laitettiin autoon. Se oli täynnä. Kaksi aikuista olisi kuulemma voinut mutta ei lasta ja aikuista, vaikka lapsi on PIENI, siis pieni.
Sitten taksikuljettaja oli ihan outo ja meinasi tehdä kaiken mun puolesta. Olisi varmaan kantanut mut koko vaelluksen, jos olisin pyytänyt. Sitten me käveltiin Vuosia!
Nukuttiin tän kokoisessa autiotuvassa [piirretty kuva, kuvassa on tupa pienempi kuin Kerttu].
Noniin sitten me käveltiin taas toooosi pitkään ja Tiiti ehdotti, että oltaisiin jatkettu. Me kuitenkin nukuttiin teltassa sellasen järven luona, joka oli keskeltä ihan vihreä. Siitä olisi kuulemma päässyt johonkin maailmaan, jossa kaikki olisi ollut väärinpäin. Onneksi en pudonnut!
Siellä oli myös sellainen ISO kivijuttu, joka oli joku saamelaisten paikka, joten sinne ei saanut kiivetä.
Sitten me käveltiin siihen paikkaan, johon Tiiti ehdotti kävelyä ja syötiin nuudelitofusuolaa, jonka piti olla keittoa, mutta ei ollut tarpeeksi vettä.
Siinä tuvassa oli kerrossänky, jossa en TODELLAKAAN olisi nukkunut.
Samana päivänä me käveltiin sellaiseen paikkaan, jossa oli paarmoja. Mietin että “Voi margariini!”
Siellä ei ollut edes kahvilaa, koska se olisi avautunut vasta 5.7. tai jotain. Telttapaikat olivat nämä:
Valitsimme vaihtoehdon 2. Valuin koko yön.
Kävelimme vielä talojen keskuuteen.
LOPPU. Huom. Tämä ei ollut yksityiskohtainen tarina.
Kesälaki, kesälakit päässä
Illallista Pahtavuoman tuvan pihassa.
Ei hyvin ala, juna oli Tampereella kaksi tuntia myöhässä, kun sitä oli Helsingissä muodostettu hartaasti. Rovaniemen-juna törmäsi Toijalassa hirveen ja hajosi, mutta meidän junamme pääsi onneksi sen ohi. Laiturilla tavattu junan kuljettaja kertoi, että Tampereella on autovaunut järjestelty niin, että Rovaniemelle lähtevät otetaan ensin. Oli pitänyt tehdä päätös, odottaisiko Kolarin-juna, että Rovaniemelle lähtevät lastattaisiin ensin. Onneksi ei odotettu – toinen juna nilkutti Tampereelle vasta puolentoista tunnin päästä.
Meidän junamme loppumatka sujui aikataulua kiinni kirien, emmekä olleet kuin puoli tuntia myöhässä Kolarissa. Joku oli huolissaan, odottaisiko bussi junaa. Mistähän arveli bussiin matkustajia saatavan? Me saimmekin lopulta yksityiskyydin Rundgrenin tilataksissa, kun pikkubussi tuli täyteen. Aikuisia kuulemma olisi voinut laittaa bussin käytävälle seisomaan, mutta lasta ei viitsi.
Söimme, kävimme kaupassa ja matkustimme mukavan taksikuskin kyydillä Rauhalaan (60 eur). Polun pää löytyi helposti ja viitoitus oli kunnossa. Kerttu sai ensikosketuksen poroaitaan sekä lähteeseen. Aurinkoisen päivän kunniaksi alkoi ripsiä vettä sen verran, että Kerttu puki takin, minä en vaihtanut tuulitakista vedenpitävään. Kerttu käveli alkumatkan vaellussauvoilla, mutta antoi ne sitten kuuden kilometrin kohdalla minulle sanoen, ettei tiedä, mitä järkeä niissä on.
Kolvakerolla kävely alkoi käydä niin rankaksi, että Kerttu alkoi kuunnella äänikirjaa Susikoira Roi Lapissa. Hetken perästä Kerttu kysyi, missä on Ounastunturi. Tuollahan se, upeissa maisemissa näkyvien Pallastunturien takana, jos vain nostaisit katseesi polusta. Keron toisessa päässä puolestaan tarjottiin näkymiä Ylläkselle.
Viimeinen kilometri ennen Pahtavuoman tupaa oli tasaista mäntykangasta. Arvioin välimatkoja ja vihjaisin, että muutaman sadan metrin päästä tuvan pitäisi näkyä. “Mää ehdin sinne ensiksi!” Kerttu juoksi rinkka selässä tuvalle.
Tupa oli niin piskuinen, että aikuiset eivät mahtuneet seisomaan, ja Kerttukin löi pari kertaa päänsä ovenkamanaan. Tuvassa oli vaeltaja, joka oli tullut Kutujärveltä ja pohdiskeli nyt, pystyttääkö teltta. Tuvassa oli jonkin verran hyttysiä, mutta Kerttu ilmoitti olevansa yöllä makuupussin sisällä – ei haittaisi.
Hain vettä reilun kilometrin päässä olevalta lähteeltä. Tuvan vieressä suossa oli pari vesikuoppaa, jotka oli merkitty tienviitassa vesipaikaksi, mutta ne olivat aika epäilyttäviä. Söimme ulkona, ja iltapalaksi oli Kertun hemmottelua eli paistetut munat. Primuskeittimen pannulla tulee tarkalleen Reissumies-leivän kokoinen munakas.
Nukuin jotenkin hyttyshupun suojassa, mutta ininä kyllä häiritsi.
Pahtavuoman matala maja.
Reitin katolla Äkäskerolla.
Erittäin sopivasti muotoiltu istuinkoivu.
Aamulla herättiin kahdeksan jälkeen. Yöllä olin kuullut askelia ja koiran haukuntaa ja hätäpäissäni hakenut rinkan sisälle ajatellen, että lintu nokkii ruokia. Varuste- ja vaeltajahuoltoa eli kuivatusta ja aamupalaa. Laitoin telttailijankin kengät aurinkoon kuivumaan. Omani olivat kuivat. Kepan lenkkarit eivät. Kerttu oli hyväntuulinen ja teki pieniä askareita, kuten voiteli leipiä.
Juuri, kun olimme lähtövalmiit, tuli paikalle pari setää geokätköä etsimään. Liiteri tutkittiin perusteellisesti, mutta mitään ei löytynyt, vaikka Kerttukin auttoi. Telttailija heräili, me lähdimme.
Lantiovyö painoi Kerttua, mutta matka sujui joutuisasti. Esittelin suon laidassa raatteen ja tähtitalvikin. Kerttu bongasi kauniin rahkasammaleen. Sammakko oli söpö ja muurahaiskeot jättimäisiä. Ihmettelimme kierteellä kaatuneita puita ja kiertyneitä keloja.
Taukopaikan näköinen kivikko kutsui meidät keittelemään, ruokana klassikko “Keitä 3 min”. Vilkkaammalla reitillä olisi pitänyt mennä taukopaikalle, mutta nyt laitoimme keittimen surutta keskelle polkua. Ruoka oli hyvää, mutta epäonneksi paikalle lensi pari Kertun kammoksumaa paarmaa. Rauhoittelu ei auttanut: Kerttu piiloutui takin, hyttyshatun ja hanskojen suojaan. Paarmat eivät purreet eivätkä seuranneet, kun lähdimme Mustakeron rinnettä ylös. Minä nautin siitä, kun ötököitä oli niin vähän, ja sain olla t-paidalla ilman takkia.
Mustakero oli päältä niin puiseva, että ainoa näköala oli Äkäskeron seinämä. “Tuostako me kiivetään, hui!” Myös Mustakerolta laskeutuminen oli aika hui, ja jyrkässä rinteessä sauvat tulivat tarpeeseen. Alhaalla meitä odottivat paarmat. Sanoin tiukasti, että minun on pakko hakea vettä seuraavaa mäkeä varten, kun Kerttu olisi halunnut vain jatkaa pois tästä paikasta. Minun rinkallani oli kuulemma neljä paarmaa.
Vesitankkauksen jälkeen Kerttu lähti hirveää vauhtia ylämäkeen, melkein talvivarusteissa, vaikka lämpöä oli yli +20 astetta. Puut harvenivat ja tuuli vei ötökät, mutta Kerttu paineli itkien ylöspäin. Kuulemma oli kuuma – ei ihme. Sain jossain vaiheessa Kertun pysähtymään ja hidastamaan tahtia, mutta suojavaatteet pysyivät päällä. Näin huiputettiin Äkäskero 509 m.
Kerolta oli huimaa katsella, miten Pallaksella satoi ja Levillä oli lumilaikku. Ylläksen tunturit näkyivät jo aika läheltä. Tätä huiputusta ja maisemaa olin odottanut maaliskuun hiihtoreissulta saakka.
Äkäskero ei ole aivan paljakkaa, vaan puita on siellä täällä. Männyissä on bonsai-henkeä, vaikka ne ovatkin jopa parimetrisiä. Kukaan ei pidätellyt tuulta, joka puhalsi ainakin 10 m/s. Kertun hyttyshatun leukahihna pelasti hatun. Itsekin vedin lakkia syvemmälle päähän. Aurinko porotti niin kuumasti, että t-paita ja aurinkorasva olivat ihan hyvä asu.
Äkäskerolla nähtiin poro vasoineen. Olivat kuulemma söpöjä ja samaan aikaan lehmän näköisiä. Ei kai se poissulkevaa ole. Myöhemmin alarinteen metsässä oli kuukkeli, mutta muuten eläimet olivat harvassa.
Ylhäällä paarmakammo lopulta helpotti hiukan, mutta Kerttu ei suostunut luopumaan sotavarustuksestaan. Vastaan käveli pari nuorta miestä sortseissa ja t-paidassa ja kevyillä repuilla. Aamulla oli kuulemma lähdetty Ylläkseltä ja illaksi oli aikomus Pallakselle. Kartalta katsoen se on 69 km päivämatka. Heillä oli eväänään suklaata ja pähkinöitä, ja vettä oli arveltu tankata 10 km välein. Neuvoin parin lähteen sijainnit, mutta pojat olivat nekin katsoneet etukäteen. Reippailijat jatkoivat keron lakea kohden, me taas taaperrusta alamäkeen isojen rinkkojen kanssa. Vähän kävi kateeksi.
Kerttu sanoi haluavansa kotiin, ja tämä tarkentui haluksi levätä omassa tai edes jossakin sängyssä. Juttelin ja järkeilin asiaa, ja lopulta Kertu suostui pitämään tauon. Ensin oleiltiin, sitten syötiin leivät, ja näin kertyneillä voimilla mentiin viimeiset 4 km Äkässaivolle.
Äkäskeron eteläpään rinne on kauhea kivikko, johon on syntynyt laaja polusto. Kerttu etsi itselleen kepit kävelysauvoiksi. Minä tarvitsin molemmat omani. Keron jälkeisen suon reunassa tulimme yhtäkkiä pois kansallispuistosta, ja heti alkoi sorastettu polku Peurakaltioon. Viime talven hiihtoreittini vei meidät kuivaa mäntykangasta pitkin Äkässaivolle.
Lähdin ruoan jälkeen pienelle iltakävelylle Saivopolun luontopolulle. Kyltit loppuivat yhtäkkiä, kun reitti olikin linjattu uusiksi. Tulipa kuitenkin nähtyä kauhistava Seitapahta sekä sata vuotta vanha kalkinpolttouuni. Saivojärvi oli päivällä erikoisen turkoosi, illalla taas ihan tavallisen järven värinen. Luontopolkuiluni aikana Kerttu oli huvitellut leirissä hyppimällä isolta kiveltä toiselle.
Kerttu tykästyi Äkässaivon kotaan: “Jos asuttaisiin niin lähellä, että tänne voisi tulla autolla tai pyörällä, tässä kodassa olisi ihana paistaa vaikka makkaraa.” Paikka oli sikälikin mukava, että siellä pystyi olemaan ilman paarma-asua. Pystytin teltan, ja hetken päästä Kerttu ihmetteli, mikä teltta tämä nyt on. Olin ostanut uuden Durston X-mid 2:n ja yrittänyt sitä kotonakin näyttää, mutta silloin Kertulla oli ollut liian kiire. Nyt teltta pääsi ensi kertaa tositoimiin. Sanoin, että se, joka nukahtaa ensin, on ensimmäinen, joka on nukkunut tässä teltassa. Kerttu taisi voittaa.
Äkässaivon ihmeellinen väri.
Heräsimme vasta puoli yhdeksältä. Kerttu nukkui umpisukkelossa makuupussissaan. Oli upea kuivatuskeli ja kaunis aamu keitellä puurot nuotioringin keittiöpöydällä. Aamupalan jälkeen kuukkeli poikkesi toiveikkaana tutkimaan paikkoja. Puissa hyppeli jotain tunnistamattomia tiaisia. Kuukkeli sen sijaan oli tunnistettavissa: renkaassa luki J78.
Patistin Kertun vielä kerran katsomaan Saivojärveä. Aamun valossa turkoosi erottui selvemmin kuin ikinä. Katselimme taianomaista paikkaa, vesimittaria, hopeaseppien kiitoa veden kalvolla. Pieniä sinttejä ui iso parvi ohi. Kerttu huomasi, että vähän matkan päässä veden pinta väreili. Kaloja syömässä ötököitä! Hetken päästä isot kalat uivat lähemmäs. Oli mahdotonta sanoa, kuinka syvällä ne näkyivät turkoosia vettä vasten.
Kuljimme alkuun pienen matkaa t-paidalla, mutta sitten totuus iski hyttysparven muodossa, ja oli pakko taas hikoilla takilla. Kerttu katseli tienviitoista lyhyintä reittiä Äkäslompoloon: harmi vain, että se oli hiihtoretti, ja kesällä sillä reitillä pitäisi uida monta kilometriä. Kutujärven tuvan suuntaan oli mukavasti pitkostettu ja silloitettu reitti ilman vesihiihtoa.
Olin toki lukenut, että Kutujärvellä ei ole kunnon vesipaikkaa, mutta että ei mitään vesipaikkaa. Keitin juomapullojen jämillä nuudelit, mutta nuudelikeittoon asti ei riittänyt vettä. Kävin sitten vesimatkalla reilun puolen kilometrin päässä Kutuojalla. Tästä tuli reissun tummin vesi. Muuten joimme lähde- ja saivojärven vettä. Saivojärven vesi sitä paitsi tiedetään ihmeitä tekeväksi. Käytin tällä reissulla vedensuodatuspulloa kaiken varalta, koska en halunnut riskeerata Kertun ensimmäistä vaellusta.
Kutujärven tupa oli pieni mutta siisti ja viileä. Kamiina on, kaasuliettä ei. Kerttu luki vieraskirjaa, mutta ei löytänyt minun merkintääni maaliskuun hiihtoreissulta. Tuvassa oli myös mukava levähtää ötökättömässä ilmapiirissä. Kerttu lakaisi lopuksi lattian, ja minä tiskasin tuvan kattilasta jonkun unohtamat riisit.
Kotamajaa kohden kuljettaessa polku käy Kukastunturin rinteellä kivikkoiseksi. Olin hylännyt vaellussauvat heti aamusta rinkan sivutaskuun, kun turha niitä on kangasmetsän kapealla polulla heilutella. Nyt ylämäkeen tahti oli sen verran verkkainen, että en ottanut niitä esille. Onneksi tänään ei vielä kiivetty tälle tunturille ylös saakka. Sen sijaan polku lähti takaisin alamäkeen, ylitti näkymättömän hiihtoreitin ja kiersi pari massiivista muurahaiskekoa. Kerroin, miten itse olin joskus hiihtänyt kieli vyön alla majaa kohden aivan sulkemisajan kynnyksellä ja katsonut epäuskoisena karttaa viimeisen mutkan takana.
Kotamajalla oli vilskettä. Iso pyöräseurue oluella. Perhe Kukastunturin kierroksella (20 km, mukana 9-10-v tyttö ja isot nuotioeväät). Lisää pyöräilijöitä. Juoksijoita kaksin ja ryhmässä. Kolmen vaeltajamiehen porukka tulossa Hetasta, tänään Pahtavuomalta, kaikilla samanlaiset Durstonin teltat ja yhdellä samanlainen rinkka kuin Kertulla. Kotamajan kahvila aukeaisi parin päivän päästä sunnuntaina.
Kerttu odotteli kodassa. Minä suunnittelin käyväni Kukastunturilla, mutta tunturikierros vaihtuikin lähdevesikeikkaan, puolitoista kilometriä Hangaskurun latua pitkin. Sua lähde kaunis katselen, missä mahdat olla? Satelliittipaikannuksen avulla oli helppoa löytää perille, mutta mittakaavassa 1:50000 kartta ei paljoa auttanut. Neuvoin tämän lähteen myös vaeltajaporukalle, jotka ihastelivat ajatusta selvittää lähteet ennalta.
Iltapalaksi oli paistettua munaa sekä Äkässaivon polulta poimittua herkkutattia, “jonka nautimme sisällä”, sanoi Kerttu. Siispä paistelimme kodassa. Hiukan vaikea oli nähdä pimeässä paistuvan sienen väriä.
Kotamajalla kuten muuallakin reitin varrella oli luvattoman huonosti teltapaikkoja. Uusi hieno teltta vaatii tilaa 2,5 m x 2,1 m, ja nurkat pitää kiinnittää melko lailla tarkasti oikeisiin paikkoihin. Yritimme ensin pystyttää telttaa majan eteen kivikkoon, mutta maakiiloja oli mahdotonta upottaa maahan. Jälkimmäinen vaihtoehto oli hiekkainen ladunpohja eli kalteva ramppi suolle melkein keskellä polkua. Jouduin tukemaan yhden kiilan vielä oksalla ja kahdella pikkukiilalla, jotta iso kiila ei kaivautuisi hiekasta esille. Kukaan ei törmännyt telttaan, vaikka joku vielä illalla ajelikin pyörällä vierestä.
Pyhätunturi, Aakenus sekä Lainio, seisomme Kukastunturin päällä.
Heräsin yöllä monta kertaa sateen ropinaan, mutta ääni tulikin haavanlehdistä tuulessa. Heräillessäni seurasin, miten Kerttu valui aina vain alemmas jalkopäähän. Makuualustat kyllä pysyivät paikallaan teltan lattialla, mutta makuupussit liukuivat alustaa pitkin.
Aamusella keitin kodassa puurovettä ja ihmettelin kummaa rapinaa. Kas! Penkin alla oli kaksi piskuista myyrää jyrsimässä tarmokkaasti. Tässä taas muistutus siitä, että ruoat pitää nostaa kassissa tai rinkassa seinälle yöksi. Onneksi nytkin oli löytynyt siihen sopiva naula.
Teimme nopsat aamuhommat, vaikka telttaa pitikin kuivatella kondenssivedestä. Sisäteltasta sai muuten hienosti lentävän leijan. Se painaa vain 355 g, ja seinien verkko päästää ilman hyvin pohjakankaaseen.
Olin houkutellut Kerttua etukäteen sillä, että voitaisiin mennä suoraan ravintolaan, eikä tarvitsisi keitellä. Vähän ylämäkin harmitti, varsinkin, kun vaadin mennä Kukastunturin huipun kautta, mutta Kerttu laittoi äänikirjan korvaan ja lähti vihalla puskemaan eteenpäin. Olimme Äkäslompolossa kolmessa tunnissa. Kerkesin juuri ja juuri noteerata henkeäsalpaavat maisemat huipulla.
Eväskorin pizzan jälkeen Kerttu pääsi mökkiin, jonka parvella oli oma rauha, pehmeä sänky ja rajaton ruutuaika. Kävin kaupassa, pyykkäsin, saunottiin. Minulle iski levoton olo, kun ei ollutkaan tekemistä tai kävelemistä. Yritin kiivetä Kuertunturille, mutta jänistin puolivälissä, kun ukkonen alkoi nousta. Näinpä kuitenkin koko kylää syleilleen sateenkaaren, Lahdenjänkältä Kellostapulille asti.
Olimme vielä yhden yön ja päivän mökillä, koska juna kulki vasta lauantaina. Toivuimme molemmat vaelluksen rasituksista omalla tavallamme: Kerttu rentoutui mökissä ja minä pyöräilin Yllästunturin ympäri.
Teksti ja kuvat Tiiti Kellomäki 2026, paitsi Kertun teksti Kerttu Kellomäki 2026. Retkisivuille