Ei ollut aivan ilo herätä puoli kahdeksalta, mutta ei se niin kauheaakaan ollut, kun odotettavissa oli tuhti aamiainen. Alakerrassa kohtasimme taas lapset, joita opettaja nyt neuvoi ottamaan lautasen vasempaan käteen ja täyttämään sen oikealla. Timo väitti, ettei ohje ottanut huomioon vasenkätisiä ja rikkoi sääntöä.
Nautimme useita sämpylöitä kinkku-, juusto-, marmeladi- ja pähkinäsuklaalevitepäällystein. Kaakao, jota riemukseni löysin, olikin kylmää, joten lämmitin sormiani Timon teemukissa. Santasaari-merkkistä hedelmäsalaattiakin tarjottiin.
Majasta poistuttuamme päätimme kokeilla Osnabrückin paikallislinja-autoja. Hetken odotettuamme saapuikin bussi, jossa oli puomi estämässä etuovesta poistumista. Zwei Erwanchsene nach Hauptbahnhof matkustivat sitten seisomapaikoilla lastenvaunutilassa. 2,40 DM maksoi matka, joka olisi kestänyt tunnin kävellen.
Junaa sai odottaa puoli tuntia, joten kiipesimme odotushuoneeseen. Timo järjesteli traktorikortteja. Huoneeseen tuli nainen, joka kysyi, puhummeko englantia. Mehän puhuimme. Nainen kysyi, olisiko meillä pari markkaa junalippuun. Annoimme pikkukolikot naiselle jo ihan palkkioksi englannin puhumisesta. Tulimme kiitellyiksi ja kävimme vielä pienen keskustelun määränpäästämme.
Juna juoksi nopeasti Münsteriin ja jätti meidät etsimään panssarimmuseota ja karttaa. Kartta löytyikin, mutta siinä ei ollut etsimäämme katua. Lähdimme hyvin epätietoisina eteenpäin, ostimme miltei kohtuuhintaisesta kaupasta välipalaa ja aloimme etsiä infopistettä.
Bussipysäkin infosta kysyin, oliko kaupungissa kenties Panzermuseumia. Jouduin toistamaan asiani kolmasti ennen kuin mies ymmärsi. "Ei, se on Munsterissa. Ei Münsterissä."
Siinä sitä sitten oltiin netin ja sen ääkkösten eksyttäminä. Olin Marcon luona ihmetellyt osoitteen Munsteria ja Saksan maantietoon perehtyneenä lisännyt pisteet u:hun.
Menimme noloina rautatieaseman infoon kertomaan erehdyksestä - virkailija ei nauranut, mokoma! - ja kyselemään junia. Vieläkin riitti valinnanvaraa kaupungeissa, Munstereita oli nimittäin kaksi. Lüneburger Heide kertoi kuitenkin kaiken. Saimme tulosteen, joka ei ottanut huomioon lisämaksuttomuuspyyntöä, mutta josta näki, että ensin oli mentävä Bremeniin. Tutkimme Abfahrt-taulun ja päätimme odottaa muutaman tunnin umlautien ihmemaassa välttyäksemme lisämaksulta.
Aseman sisältä kirjakaupasta löytyi Pikku prinssi sekä toisen kirjailijan kirjoittama jatko-osa. Timo antoi luvan ostaa jatkohuonon, ja minä ostin.
Aseman edustan kartta oli mustavalkoinen, mutta löysimme siitä viheralueen, joka oli kaiken lisäksi sopivasti aseman takana. Istuimme mukavasti tiilimuurin reunalle ja kävimme kirjallisten harrastusten sekä traktorikorttien kimppuun.
Keskittymistä häiritsivät koirat, jotka riehuivat toistensa kimpussa julmasti haukkuen. Etenkin pientä koiraa rääkättiin kovasti, mutta se näytti lähinnä nauttivan siitä. Isot epäsiistit sedät huutelivat koirille kovaa, ja kun menoa katselin, tuli yksi kysymään, pelottiko minua. Ei pelottanut. Setä kysyi sitten, olimmeko matkalla, ja kun kerroin meidän junailevan, ilmoitti setä auliisti asuvansa kadulla ja kysyi, mistä tulimme, Hollannistako.
Sedän mentyä pois tuli poika kysymään, saisiko vähän vettä. Lupasin. Poika otti ja täytti korkin, sitten täytti korkista ruiskun ja kaatoi loput takaisin ennen kuin ehdin estää. Ruisku oli kuulemma puhdas. En silti halunnut enää olla veden kanssa tekemisissä ja lahjoitinkin sen sitten seuraavalle vedenpyytäjälle.
Pelkäsin, että joku tulee vielä kysymään tai sanomaan jotain, ja halusin pois. Timoa ei tuntunut haittaavan, ja mikäs olisikaan haitannut, kun kukaan ei ollut käyttäytynyt hyökkäävästi tai ilkeästi, vaan kaikki olivat olleet hyvin ystävällisiä ja suorastaan mukavia. Lähdimme kuitenkin aseman toiselle puolen ja näimme kävelykadun päässä puita.
Puistossa Timo yritti saada oudon oloni laantumaan, ja pelasimme traktorikorttiakin. Kehitimme Hullunkuristen perheiden ja autopelin risteytyksen, joka toimi pikapelinä.
Kävellessämme takaisin Hauptbahnhofille tapasimme Suomen lipun. Se oli kebap-paikan ikkunassa muiden lippujen vieressä. Kaikkien lippujen alla oli kyseisellä kielellä tervetulotoivotus, mutta Suomen kohdalla luki "ohi xiut" tai muuta yhtä suomalaista. Kävimme kertomassa siitä - paikan pitäjä oli kuulemma tietoinen erehdyksestä - ja söimme samalla vaihteeksi turkkilaista. Mautonta se oli.
Aseman edustan kirjakauppa tarjosi meille kulttuurinautintoja: Astrid Lindgrenin kansia, Pikku prinssin kansia, kioskiromaanien kansia, scifikirjojen kansia, keittokirjojen kansia. Emme tällä kertaa löytäneet mitään, mutta aika kului rattoisasti.
Osnabrückin rataa kulkenut juna pysähtyi Bremenissä ilman asemaa, ja Timo kertoi juttuja Seinäjoella junasta hyppäämisestään. Päätimme kuitenkin odottaa vielä hetken ennen hätääntymistä, ja juna lähtikin liikkeelle ja pysähtyi asemalle. Asema näytti isolta, tai ainakin siellä oli paljon ihmisiä. Kun kävelimme eteenpäin, saimme havaita, että asema oli remontissa. Kaikki paikat oli kääritty muoviin ja rakennustelineisiin, ja opastus oli olematonta. Infopisteen sentään löysimme, ja setä antoi meille aamujunaprintin.
Päätimme pitkästä aikaa lähteä kaupunkia ja nähtävyyksiä katsomaan, soittoniekkapatsas oli ainakin nähtävä. Aseman edestä noudimme kartan, joka luetteli selvästi nähtävyyksiäkin. Aivan ensimmäiseksi kuitenkin puikkelehdimme S-Bahnien välistä Pizza Hutiin syömään. Meitä palvellut tyttö varmaan sai sen käsityksen, että minä ymmärrän saksaa ja Timo puhuu sitä. Kesken syönnin tyttö tuli ilmoittamaan, että hänen täytyisi rahastaa nyt, sillä hänellä oli vapaailta. Uteliaisuus kielitaidon suhteen voitti, ja tyttö kysyi, ymmärsimmekö häntä lainkaan.
Ruoan jälkeen pistäydyimme tilpehööri- ja videoliikkeessä mitään ostamatta ja kadulle palattuamme huomasimme kartan olevan poissa. Timo oli kuulemma pudottanut sen ja käskenyt minun nostaa. Hain uuden kartan matkailijavalistuksesta.
Tien varressa näkyi yhtäkkiä sievä Hollanti-mainos. Tuulimylly seisoi suuren kukkapenkin (-pellon) takana pienen joen varrella. Kaikki ns. Hollanti-kuvat on ilmeisesti käyty ottamassa Bremenissä tai vastaavissa paikoissa.
Suuntasimme kävelyretken Altstadtiin, jossa suuri osa nähtävyyksistä sijaitsi. Kohtasimme Karstadtin valtavan herkkuosaston (verkkomeloni!), soittoniekkapatsaan, sikapatsaat, suuren kirjakaupan, Poke-Park-Simpson-puodin, sievän kirkon ja Networking the shape of the future and mental healthin.
Kauniista vanhastakaupungista lähdimme palaamaan kohti asemaa. Pysähdyimme nurmikolle levähtämään ja katselemaan pilviä, joilla oli kiire jonnekin. Meillä ei oikein ollut.
Rautatieasemalle maleksittuamme tutkimme Abfahrteista meille sopivan seuraavan junan ja kiipesimme laiturille. Suuri harmi ilmeni, kun juna ei sovitulla kellonlyömällä saapunutkaan - kas, ei ollutkaan sunnuntai. Jäimme siis vielä odottamaan tuuliselle laiturille.
Istuessamme kaatui penkin takana täti. Pari muuta tätiä auttoi hänet ylös - olisi pitänyt mennä avuksi tätivoimat tuntien. Lauma vanhoja ihmisiä piiritti tapauksen, ja huomasimme, että tädin huulesta tuli verta. Annoin nenäliinan, mutta muu apu ei enää näyttänyt olevan tarpeen. Vanhuslauma antoi henkistä ensiapua.
Tuuli kävi kuitenkin liian kylmäksi, ja tallustimme Reisezentrumiin yhdeksäksi minuutiksi. Kun se suljettiin, kuljimme laiturien väliseen tunneliin välttyäksemme tuulelta. Virkanainen kävi kertomassa laitureille 7 ja 8 piilotetusta odotushuoneesta. Siellä olikin sitten melkein sopivan lämminä ja mukavan näköinen mies, joka luki kirjaa ja hymyili. Timo sai traktorikortit järjestettyä loppuun.
Junassa Hampuriin oli Timonkin mielestä kauhea vessa. Mekaanisesta hanasta ei tullut vettä, ikkuna oli pysyvästi auki, vessan "huuhtelu"kansi jäi välillä auki. Vaunujen väli oli lisäksi aivan vieressä melua lisäämässä. Pesimme silti hampaat.
Hampurin huonosti opastetulla asemalla ei näkynyt odotushuonetta. Lisäksi asema ilmeisesti suljettiin yöllä muutamaksi tunniksi, joten päätimme lähteä yöjunalla katsomaan Kielin nukkumismahdollisuuksia.