Aseman tai pari edettyämme nousi joku pois viereisestä osastosta. Kukaan ei jääneelle tyhjälle paikalle yrittänyt, joten minä täytin sen. Yritimme vuorotellen nukkua siinä huonolla menestyksellä, mutta kun ajoin Timon tarkistamaan, oliko huhuissa peräpäähän tuodusta uudesta vaunusta perää, löysi tämä oman paikan ja rauhoittui sinne. Timo kuulemma nukkui huonosti jos lainkaan, minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin nukkuneena herääminen. Aamulla näin Timon saaneen toisenkin istuimen ja levittäneen kaksi paikkaansa sängyksi, ja tunkeuduin viereen oikomaan koipiani.
München otti meidät vastaan kalseana. Yllemme olivat Italiasta jääneet shortsit ja t-paidat, jotka eivät suojanneet edes siltä vähäiseltä sateenripottelulta, jota saksalainen aamu meille tarjosi. Juna oli pysähtynyt kauas varsinaisesta asemarakennuksesta, ja jouduimme kävelemään moninaisia tavaroita kantaen. Sisätilaa ei ensin ollut lainkaan löytyä, mutta sitten eksyimme Wartesaaliin/halleen, mikä lie saksaksi. Saimme housut vaihdettua ja aloimme miettiä seuraavaa kohdetta. München ei juuri houkutellut.
Timon torkkuessa odotussalissa kävin katsomassa lähtevät-taulua karttakirjan kanssa. Kaikkiin muihin vaadittiin lisämaksu tai sitten ne menivät turhan lähelle, mutta Salzburgin-juna näytti lupaavalta. Tahdoin käydä Itävallassa, siksi hyppäsimme junaan nukkumaan. Siellä onneksi oli tilaa, vain muutama kanssamatkustaja, joista puolet pelasi Unoa.
Kaikki jäivät pois Salzburgia edeltävällä asemalla, ja mekin olimme kulkea massan mukana. Juna kuitenkin lähti liikkeelle ennen meitä, niinpä saimme nähdä taas yhden joen. Metsiä oli kuin Suomessa, vääränmerkkisiä vain.
Salzburgissa saavuimme raiteelle 2b, jonka vieressä oli raide 21. Lisäksi löysimme raiteen 23. Salzburg ilmeisesti yrittää olla suuren näköinen kaupunki makeillen suurilla raidenumeroilla. Münchenissä sentään oli 36 oikeaa raidetta. Asemalla meitä tervehti jo junasta astuessamme peippo, hetken kävelyn päässä Suomen lippu monen muun joukossa. Siniristi oli mytyssä.
Hankimme 1,50 DM hintaisen kartan - kyllä, Salzburgin asema otti vastaan kaikki tarjoamamme Saksan markat - ja lähdimme etsimään rahanvaihtajaa ja nähtävyyttä jättäen rinkkamme säilöön. Shillinkikolikot kaivoimme lompakkoon.
Eksyilimme hieman matkalla keskustaa kohden, mutta pääsimme perille. Sataa tihuutti ikävästi juuri sillä tavalla, ettei tiennyt, pitäisikö avata sateenvarjo. Lopulta avasimme sen.
Keskustassa myytiin paljon turistiromua. Ihailimme muuatta hattunallea, joka oli melko halpakin. Rahaa emme kuitenkaan viitsineet tarvita, koska nosto oli kallista ja rahanvaihtajat kiskureita. Mukana oli kyllä ruokaa ja trangia, nälkään emme olisi kuolleet.
Erään kirkon edessä törmäsimme tv:n kuvausryhmään. Sisältä kuului musiikkia, ja ihmisiä virtasi joka puolella. Emme tienneet, mikä tapahtuma oli kyseessä, mutta virtasimme ihmisten mukana pois jäämättä ottamaan selvää.
Etenimme kohti vuorta ja linnaa yli sillan ja Salz-joen. Kun tie alkoi kohota, meille tarjottiin hammasratasvaunua vuorelle varoitellen, että vuorella joutuisi joka tapauksessa maksamaan pääsymaksun. Varattomina käännyimme takaisin.
Kaupunginteatterin tms. seinässä oli monta julistetta kuuluisien säveltäjien teoksista: Mozart, Wagner, Kaija Saariaho. Emme kuitenkaan käyneet tutustumassa kulttuuriin vaan etsimme lähinnä pientä puistikkoa kokkauspaikaksi.
Nurmikentän sijaan törmäsimme leikkikalumuseoon. Päätimme uteliaisuuttamme kurkistaa hintoja, ja ällistyimme, kun pääsimme yhteensä 20 ÖS:llä (8mk) sisään. Kukkarosta löytyi tuo summa kolikoina ja ylikin jäi.
Museo oli nukkepainotteinen, mutta kohtasimme myös hienon junaradan. Valitettavasti sillä ei saanut leikkiä kunnolla: vain yksi juna liikkui. Luulisi lelumuseon pystyvän rakentamaan rataverkon, jossa kaikki junat liikkuvat samoilla raiteilla koskaan törmäämättä. Vanha kaipuu omaan sähköjunarataan heräsi taas.
Nähtyämme kylliksemme museon söpöjä pikku juttuja poistuimme nälkäisinä. Joen toisella puolen oli kartan mukaan puisto, siksi suunnistimme rantaan. Rannassa oli muutama penkki ja ruohoa, ja jätimmekin joen ylityksen tuonnemmaksi. Ihmiset katsoivat kummissaan, kun kasasimme trangian.
Ruokana oli kaupungin kunniaksi vissyssä keitettyjä Tagliatelleja ja suolaa. Ruokailuvälineet olivat visusti tallessa rinkoissa, siksi söimme muovilusikalla ja Coca-Cola-kynällä makaronilaatikosta (siis laatikosta, jossa tagliatellet oli meille myyty). Ensin söimme kaksi myttyä, sitten toiset kaksi. Ateria oli aika köyhä (mutta hyvää sekin!), mutta ainakaan siinä ei ollut papuja. Jälkiruoaksi jätimme luumut syömättä, sillä emme saaneet niitä pestyä.
Tallustimme sitten siltaa pitkin yli joen, emme menneet puistoon, vaan suorinta tietä (mutkia IMHO) asemalle. Matkalla kohtasimme SAK 2000 -auton, jonka kuvasimme toivoen saavamme Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton rahoja. Yritimme myös ostaa vettä, mutta olimme varattomia.
Odotushuoneen ovessa ilmoitettiin, että sisällä saivat oleilla ainoastaan matkalipun haltijat. Eipä tainnut olla lippuja niillä sedillä, jotka makasivat penkeillä, tai edes niillä, jotka olivat päällystäneet lattian oluttölkeillä ja muilla roskilla. Parin ristikon päästä setä poliisit ilmestyivät hakemaan toisia setiä, neuvottelivat näiden kanssa hetkisen ja joutuivat yhtä pukkimaan olkapäistäkin. Viimeisenä ulos lähtenyt setä tuli heti takaisin nukkumaan, muita ei näkynyt.
Paluumatkalla katselin maisemia toivoen näkeväni valtakunnanrajan. Se kuitenkin taisi livahtaa varsin pian ohi, ja näin vain liian monta samanlaista pikku kylää, joissa oli samanlaiset kirkontornit.
Münchenissä lähtevien taulusta löysimme saman junan, jolla olimme menneet Duisburgista Amsterdamiin (10.6.) ja jonka olimme kuulleet lähtevän Bernistä. Päätimme ajaa sillä tällä kertaa Duisburgiin sieltä Münsteriin ajaaksemme.
Vatsojemme vaatimuksesta lähdimme kaupunkikierrokselle. Parin korttelin matkalla ymmärsimme joutuneemme nörttikaupunginosaan - kaksi liikettä kolmesta myi Döner-kebapin 5 DM, tietokoneita tai vähäpukeisia tanssityttöjä. Päädyimme turkkilaiseen vaihtoehtoon, joka kyllä maittoi.
Syödessämme tuli joku kysymään, ymmärrmmekö englantia. Ymmärsimme. No missäs olisi se ja se hotelli? Sitä emme tienneet. Nainen alkoi pahoitella saksaksi: "Nein..." ja korjasin mahdollisen väärinymmärtämyksen kansalaisuudestamme. Melkein tarjouduin tulkkaamaan saksasta englanniksi, mutta tulin onneksi järkiini. Nainen taisi löytää englantia puhuvan paikallisen.
Jälkiruoaksi ostimme komeankeltaiset ranskalaiset Wienerwald-putiikista. Ne olivat kovin rasvaiset, mutta valtavan maukkaat. Maku viipyili pitkään suussa vielä odotushuoneessakin, kun lauloimme kanssamatkustajien iloksi pätkiä kaikista muistamistamme lastenlauluista. Timo kävi ostamassa toisetkin perunat.
Junasta löytyi helposti sopivat istumapaikat, mutta ne menivätkin Belgiaan. Haahuilimme Amsterdamin-vaunuun, jossa lopulta jaoimme osaston kahden englanninkielisen pojan kanssa. Joku yritti tulla varaamalleen paikalle, mutta armahti sitten meitä ja löysi tilaa toisaalta. Kaksi paikkaa riitti minulle ja Timolle yöuniin.