Demokratian toimivuuteen ei kuitenkaan olla enää varauksemattoman tyytyväisiä sen enempää Suomessa kuin muissakaan ns. läntisissä demokratioissa. Ongelmien syitä ja ratkaisuyrityksiä voi hakea monelta taholta, vaalijärjestelmä on yksi. Seuraavassa paneudumme suomalaisen järjestelmän ongelmiin.
D'Hondtin järjestelmässä ehdokkaan läpipääsy lasketaan vertailuluvun perusteella, joka on sitä suurempi, mitä enemmän kyseisellä listalla on ehdokkaita. Näin ollen se suosii suuria puolueita pienten kustannuksella; suuret puolueet saavat enemmän edustajanpaikkoja kuin mitä niiden suhteellinen kannatus osoittaisi. (Esim. vuonna 1995 SDP sai seitsemän ylimääräistä paikkaa.) Vääristymä on pienten puolueiden kohdalla kuitenkin suhteellisesti paljon suurempi. (Esim. 1995 Nuorsuomalaiset olisivat saaneet viisi paikkaa kahden asemasta, mikäli vaalimenetelmä kohtelisi kaikkia tasapuolisen suhteellisesti. Vapaan Suomen liitto jäi D'Hondtin laskutavan ansiosta kokonaan vaille edustajaa, mikä on tyypillinen tulos yhden prosentin kannatuksella, mikä siis vastaa kahta edustajanpaikkaa.)
Se mikä on puolueiden kannalta systemaattista suurien ja vakiintuneiden suosimista pienten ja uusien kustannuksella näyttäytyy äänestäjien kannalta olemattomana poliittisena kuluttajansuojana.
Pientä puoluetta äänestävän ääni ei ainostaan ole laskennassa vähempiarvoinen - mikä jo sinällään riittää rikkomaan vaalien yhtäläisyyden periaatteen - vaan on suuressa vaarassa mennä kokonaan hukkaan. Näin käy silloin kun listalta ei pääse yksikään ehdokas läpi. Esimerkiksi Naisten puolueen kaikkien äänten hukkaanmeno oli tyypillinen esimerkki nykyjärjestelmän paradoksaalisuudesta: Naisten osuus eduskunnassa olisi ollut nykyistä suurempi, mikäli Naisten puolue olisi jäänyt kotiin, eikä olisi hajoittanut naisehdokkaiden ääniä. Käytännössä pientä puoluetta kannattava äänestäjä joutuu valitsemaan periaatteidensa ja reaalipoliittisen vaikuttamisen väliltä.
Suomen eduskuntavaaleissa laitetaan lippuun ehdokkaan numero, mutta ääni lasketaan ensisijaisesti puolueen hyväksi. Kun lasketaan yhteen kansanedustajiksi valittujen henkilökohtaiset äänimäärä , on summa alle puolet kaikista vaaleissa annetuista äänistä. Yli puolet vaaleissa annetuista äänistä on mennyt enemmän tai vähemmän hukkaan.
Vaikka ääni ei olisi mennytkään kokonaan hukkaan, kuten edellisissä esimerkeissä, on ääni voinut siirtyä vaaliliiton kautta puolueelle, jota äänestäjä vastustaa. Puolueen sisällä siirtyneet äänet ovat menneet vähemmän hukkaan, vaikkakin erot puolueiden sisälläkin voivat tunnetusti olla suuret. (Vaikka vaalijärjestelmässämme rationaalinen äänestäjä ottaa huomioon sen, että hänen äänens lasketaan ensisijaisesti puolueen hyväksi ja vasta toissijaisesti tietyn ehdokkaan hyväksi, sanoo tutkimusten mukaan tasaisesti kasvava osa äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä. (Pesonen: Vaalikansan äänivalta) Voidaanko tästä päätellä, että kansalaiset haluaisivat, että heidän äänensä myös laskettaisiin ensisijaisesti henkilön hyväksi?) Esimerkiksi voidaan ottaa Liisa Kulhia vuoden 1991 vaaleissa, joissa hän sai 7500 ääntä - enemmän kuin kolme neljästä eduskuntaan päässeestä - eikä tullut valituksi. Samaan aikaan suuren puolueen edustaja pääsi läpi alle 3000:lla äänellä.
Äänten suuri hukkaanmenon mahdollisuus aiheuttaa lisäksi sen, että puolueille syntyy ns. uskottavuuskynnys, kun äänestäjät etsivät varmoja ehdokkaita. Uskottavuuskynnyksen takia on äänestäjän todellinen valinnanvara paljon esitettyä kapeampi ja puolueen äänimäärä jää vähäisemmäksi kuin mitä se olisi, jos kaikki äänestäisivät sitä ehdokasta, jota pitävät parhaimpana. Näin ollen uskottavuuskynnys altistaa vaalit gallupmanipulaatiolle ja korostaa kampanjoinnissa tarvittavan rahan määrää.
Koska puolue kerää ääniä yhtenä listana, ei jyrkästi profiloituvia ehdokkaita katsota hyvällä, nämähän saattaisivat karkoittaa puolueen potentiaalisia äänestäjiä. Kun asetelma lisäksi suosii isoja puolueita, jotka muutenkin keräävät ääniä "koko kansalta", ei liene ihme, miksi vaalikampanjat näyttävät niin valjuilta ja tasapaksuilta; kannanotto ei kannata.
Puoluelista yhdistettynä ehdokasasetteluun, jossa puolueilla on määräävä asema ja jossa puoluejohto voi päättää ehdokaslistan, tarkoittaa sitä, että vallankäyttö puolueiden sisällä keskittyy. Puoluejohto voi turvata oman ja suojattiensa läpipääsyn ehdokaslistaa sopivasti manipuloimalla: sijoittamalla sinne sopivia 'hajotusehdokkaita', estämällä toisten pääsy listalle sekä keräämällä esim. eläkeläisten ja opiskelijoiden ääniä näiden ryhmien ehdokkailla. Henkilöihin keskittyvän valtataistelun ja junttauksen seurauksena asialinja kärsii ja aatteellisuus kuihtuu. Edelleen, koska puolueen ehdokas on niin riippuvainen puolueestaan, on häntä helppo painostaa ryhmäkuriin eduskunnassa.
Voidaankin kysyä, ketä kansanedustaja edustaa. Mikäli lähdetään siitä, että hän edustaa niitä tahoja, joista hän on toiminnassaan ja uudelleenvalinnassaan eniten riippuvainen, voidaan erottaa toisistaan kuusi joukkoa. Kansanaedustajan voi katsoa edustavan: 1) itseään 2) tukiryhmäänsä 3) puoluettaan 4) äänestäjiään 5) vaalipiiriään 6) koko kansaa.
Yhden joukon korostaminen tapahtuu aina toisen kustannuksella. Mikäli haluamme, että edustaja edustaa äänestäjiään, on tätä kytkentää vahvistettava ja selkeytettävä, sekä heikennettävä muita kytkentöjä. Vaalipiirien lakkauttaminen ja puoluevaalien muuttaminen puolueneutraaleiksi lisäisi kansanedustajien itsenäisyyttä, taipumusta ajatella koko maan etua sekä pysyä vastuullisina äänestäjilleen. Ehdokasasetteluetuoikeuden poistaminen puolueilta vähentäisi tukiryhmän vaikutusvaltaa (eli tarvetta 'suojelijaan' puolueen johdossa).
Minkä vaikutuksen vaaleihin (ja myöhemmin tehtävään politiikkaan) tuo se, että maamme on jaettu vaalipiireihin.
Vaalipiirit ovat keino säännöstellä politiikan markkinoita siten, että kaikkein laajimmalle levittäytyneet puolueorganisaatiot saavat eniten valtaa. Vaalipiirejä perustellaan sillä, että näin saadaan syrjäseutujenkin edustajia päättämään valtiollisista asioista. Eikö syrjäseutujen asiat kuulu kuitenkin kyseiselle syrjäseudulle, miksi joka kylän asioista täytyy päättää valtakunnallisella tasolla? Vaalipiirit voivat olla jopa haitaksi todellisille syrjäseuduille, sillä pienissäkin vaalipiireissä parhaat mahdollisuudet läpipääsyyn ovat paikallisten asutuskeskuksien ehdokkailla.
Vaalipiirien olemassaolo sanoo implisiittisesti äänestäjälle:"Sinä olet liian tyhmä, jotta osaisit itse arvioida, mikä tekijä on ehdokkaan valinnassa tärkein. Me ilmoitamme sen sinulle suoraan, se on sinun paikkakuntasi." Eniten ääniä omassa vaalipiirissään saa tällöin se edustaja, joka on onnistunut 'vetämään kotiinpäin' eniten rahaa valtion kassasta. Siltarumpupolitiikka ei ole nollasumma-, vaan miinussummapeliä. Valtion varat eiv{t tule tehokkaasti käytetyksi silloin kun niistä kamppaillaan alueet alueita vastaan. Vieläkin vakavampaa haittaa saattaa aiheuttaa se, että vaalipiiripolitikointi vie kallista aikaa eduskunnalta ja hallitukselta; isoille asioille ei muutenkaan uhrata riittävästi aikaa.
Jos todella on sitä mieltä, että vaalipiirit tulee säilyttää, koska siten turvataan kaikkien alueiden tasapuolinen edustus, tulee johdonmukaisuuden nimissä silloin myös kannattaa äänestjien karsinoimista sukupuolen, iän, koulutuksen jne. mukaan. Nythän eduskunta on kovin vinosti jakautunut näiden suhteen.
Vaalijärjestelmällä on suuri vaikutus puolueiden sisäiseen ja puolueiden väliseen dynamiikkaan, sekä eduskunnan ja hallituksen suhteisiin. Vaalijärjestelmä voi korostaa puolueiden johtajavaltaisuutta, määrittää 'kannattavan' puoluekoon ja vaikuttaa siihen, miten puolueet kilpailevat kannatuksesta ja solmivat koalitioita.
Suomessa hallitus on perinteisesti muodostettu kahden suuren puolueen sekä muutaman pienemmän koalitiosta, jolla on yhdessä eduskuntaenemmistö. Sama henkilö voi olla puolueen johtaja, kansanedustaja ja ministeri samaan aikaan. Ministerit voivat puolueidensa voimahenkilöinä suitsea edustajia ryhmäkuriin. Vallanjako on hämärtynyt, parlamentarismi on vain tyhjä iskusana.
Hallituksessa ollessaan puolueet keskittyvät miehittämään mahdollisimman paljon virkapaikkoja omilla miehillään ja naisillaan. Henkilöpeli korostuu asioiden kustannuksella. Seurauksena on toisinaan kovaa valtataistelua hallituksen sisällä.
Entä jos puolueiden rooli olisi väljempi, entä jos puolueet olisivat pienempiä, entä jos kansanedustajat olisivat itsenäisempiä, millaiseksi silloin muodostuisi eduskunnan ja hallituksen välinen suhde? Voidaan olettaa, että ainakin hallinnon puoluepolitisoituminen vähenisi. Mahdollisesti riidat hallituksen sisällä eivät saisi niin dramaattisia muotoja. Olisi ehkä mahdollista erottaa yksi ministeri ilman että muu hallitus hyppii siitä seinille. Hallituspuolueiden ja opposition suhde olisi luultavasti vähemmän polarisoitunut.
Jiri Räsänen (95)