Bitti-kissa 7/1992 .. 5.7.2004

Bitti tuli kotiini kolmikuisena kissanpentuna lokakuussa 1992. Kyseisenä vuonna paksu ensilumi oli tullut jo saman kuun alussa ja kesti useita viikkoja. Kissanpenturaukan ensimmäiset ottajat olivat ottaneet sen kolmea viikkoa aiemmin ja sitten jostain syystä tylysti hylänneet lumihankeen.

Tullessaan minun ja sen aikaisen tyttöystäväni luokse asumaan Bitti käveli ensin koko asunnon läpi oikealle kääntymisen menetelmällä, jota myöhemmin hyödynsin optimoivaa Mandelbrot-ohjelmaa kirjoittaessani. Kierrettyään asunnon Bitti asettui syliini nukkumaan ja antoi minulle ensimmäisen oppitunnin aiheesta "miten istua paikallaan yli kaksi minuuttia". Se oli valintansa tehnyt, ja tämän jälkeen kenenkään muun syli ei kelvannut, jos olin saatavilla.

Ensimmäisenä uutenavuotenaan Bitti sairastui ankarasti, sillä luovuttajaperhe ei ilmeisesti sanojensa vastaisesti ollut matokuurittanut sitä kunnolla, enkä ymmärtänyt, mikä kissan mahaa koko ajan sekoitti. Viikon Bitti oli aivan tokkuraisena lääkekuurista, mutta parani sitten pikkuhiljaa täysin entiselleen.

Seuraavana kesänä Bitti sai kaverikseen Hipsun, jonka kanssa juostiin lukemattomat kerran ympäri kämppää seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Ei kestänyt kauaa huomata, että Bitti oli jopa tyttökissaksi harvinaisen kiltti. Kun se päätti leikkiä joulukuusen koristeilla, kielsin sitä, minkä jälkeen se ei enää leikkinyt niillä. Kun se päätti leikkiä äitini lankakerillä, kielsin sitä, ja sen jälkeen leikittiin vain kissanleluilla. Kun taloon tuli vauva, Bitti pysyi Hipsun kanssa kaukana siitä. Ja lähes joka ilta kahdentoista vuoden ajan päättyi siihen, että Bitti tuli rintakehälleni hyrisemään ja seurustelemaan vartiksi taikka pariksi.

Voisin kertoa yhden kuvaavan tarinan Bitin luonteesta ja kiintymyksestä. Kun se oli vielä aivan pieni pentu, olin äitini kanssa matkalla Raumalle. Kesken matkan Bitti alkoi miukua kantokopassaan. Sanoin, että sillä on varmaan pissahätä, joten meidän pitää pysähtyä seuraavalle pysähdyspaikalle. Siellä laskin Bitin vapaaksi, ja se kävi hetken haisteltuaan parinkymmenen metrin päässä pissalla. Sen jälkeen kutsuin sitä muutaman kerran, jolloin se äitini hämmästykseksi palasi takaisin, ja matka jatkui. Kuinka moni kissanomistaja voi tehdä näin?

Bitti ei ollut erityisen ketterä kissa. Hipsu liikkui elegantimmin kuin Bitti, ja pystyi hyppäämään korkeammalle ja pidemmälle. Hipsu tiesi myös mitä pyydystetyille hiirille tehdään, kun taas Bitin mielestä ruoka tulee purkista. Hipsu oli muutenkin selvästi itsellisempi ja kissamaisempi tavoiltaan ja olemukseltaan, vaikka sekin muuttui vanhetessaan seurallisemmaksi. Bitti sen sijaan oli alusta alkaen seurustelukissa. Se arvosti ihmisiä ja osasi ottaa omalla tavallaan ilon irti elämästä.

Vuonna 2001 Bitillä huomattiin laajalle levinnyt nisäsyöpä. Se laihtui ja muuttui heikoksi, mutta vaikka ennuste näytti arveluttavalle, päätin antaa leikata sen. Leikkauksesta toivuttiin yllättävän hyvin muutamassa viikossa, ja vaikka Bitti ei aivan palannut vanhaan neljän kilon painoonsa, se oli selvästi tervehtynyt. Samaan aikaan leikattiin myös Hipsu samasta syystä - sen kasvaimet tosin olivat selvästi pienempiä.

Vuoden 2003 keväällä havaittiin molemmissa kissoissa lisää nisäkasvaimia. Leikkausaika oli jo varattu molemmille, kun huomasin, että syöpä oli Bitillä levittänyt etäpesäkkeet kainaloihin. Leikkauksesta ei tulisi olemaan mitään hyötyä. Raskain sydämin soitin eläinlääkäriin toisen leikkausajan peruutuksen.

Bitti yllätti vielä kerran. Sen sijaan, että se olisi antanut periksi, se vietti kissamaisen tyytyväistä elämää kevääseen 2004 asti, jolloin se alkoi taas laihtua. Pikku hiljaa sen ja Hipsun leikkimieliset painimatsit loppuivat ja lopulta juhannuksen jälkeen ruoka lakkasi pysymästä mahassa. Jouduin tekemään yhden elämäni raskaimmista ratkaisuista: oli soitettava aika viimeiselle eläinlääkärikäynnille. Sen verran jänistin, että varasin ajan vasta viikon päähän maanantaille, jotta voisimme viettää vielä yhden yhteisen viikonlopun.

Viimeisen viikon aikana Bitin tila heikkeni nopeasti. Sitä väsytti koko ajan, ja se nukkui niin sikeästi, että kerran luulin sitä jo hengettömäksi. Ulkokävelyiltä se halusi viimeistään puolen tunnin kuluttua sisälle. Oksennusten aikana se huusi kivusta. Mutta edelleenkin se tuli syliini kehräämään. Lopulta, viimeisen viikonlopun aikana Bitti tuli liian kipeäksi jokailtaiseen rinnan päällä seurusteluun, ja luovutti paikkansa Hipsulle. Syli sentään vielä kelpasi.

Bitin elämä päättyi maanantaina 5.7.2004. Se haudattiin Ojalan Pasin vanhempien mökille, missä se oli viettänyt niin monia lomaviikkoja ja viikonloppuja metsästäjäkissana. Hipsu vietti seuraavat kaksi päivää mökillä Bittiä etsien ja sen perään miukuen.

Vaikka kaupunkikissat voivat elää vielä vanhemmiksikin, on kaksitoista vuotta jo hyvä kissan elinaika. Ja tokihan kaiken on loputtava aikanaan eikä menneitä kannata murehtia. On silti sääli, ettei Bitillä koskaan teetetty pentuja. Maailmassa on liikaa kodittomia kissoja, mutta Bitin jälkeläiset olisin todellakin halunnut nähdä. Se oli liian hyvä kissa ollakseen sukunsa viimeinen.

Hyvästi, Bitti.

- Henrik