30.8.2009 klo 10.00
Sää:
Puolipilvistä, lämpötila aamulla n. 9 astetta, päivällä 12-15 astetta.
Bruttoaika:
4:26:33
Nettoaika:
4:26:24
Puolimaratonin aika:
2:00:59
Ennen tätä ensimmäistä täyttä maratoniani olin harrastanut juoksemista parisen vuotta. Keväällä 2007 aloitin harrastuksen, ja ilmoittauduin neljännesmaratonille (Tampere maraton) saman vuoden elokuulle, jotta saisin pidettyä juoksumotivaatiota yllä. Siihen aikaan tuokin matka tuntui pelottavan pitkältä. Seuraavana kesänä oli edessä puolimaraton (Tampereen maastomaraton). Tuolloin ajattelin, että täydelle maratonille en uskalla lähteä vielä pitkään aikaan vaan keskityn parantamaan puolimaratonin aikaani. Keväällä ja alkukesästä 2009, polviongelmat selvitettyäni, mieli kuitenkin muuttui ja ilmoittauduin Varalan 100-v. juhlamaratonille mukaan täydelle matkalle.
Viimeisen pitkän lenkkini (21 km) juoksin 8 päivää ennen maratonia, edellisen viikonlopun lauantaina, mikä jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä vähän liian myöhään. Pastatankkauksen aloitin keskiviikkona, ja jatkoin sitä neljä päivää lauantaille asti. Henkisesti valmistauduin lukemalla paljon maratonjuttuja ja -kertomuksia netistä, ja miettimällä valmiiksi taktiikan itse juoksua varten. Reittiinkin oli tarkoitus tutustua etukäteen juoksemalla se läpi, mutta tämä jäi sitten kuitenkin tekemättä. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi kannattanut, niin olisi nähnyt millaisia ne pahimmat nousut todellisuudessa ovat.
Kilpailunumeroni hain jo lauantaina hyvissä ajoin. Varalassa olikin paljon porukkaa jo silloin, ja itse saavuin paikalle tyttäreni kanssa juuri kun lasten minimaraton (4,2 km) käynnistyi. Kyllä siinä suupielet kääntyivät hymyyn. Numeron saatuani pyörimme vähän aikaa paikalla katsellen, mitä kaikkea sieltä löytyy. Aada sai ilmapallon Viking Linen pisteeltä, ja oli siitä kovin tyytyväinen.
Kilpailuaamuna saavuin paikalle jo puolitoistatuntia ennen lähtöä, noin 8.30 aikaan, veljeni kyydillä. Omalla autolla en halunnut tulla, koska parkkipaikkoja ei kovin lähellä ollut, enkä luottanut juoksun jälkeiseen kävelykykyyni lainkaan. Vaihdoin vaatteet ja söin banaanin, ja vein sitten repun talteen tavarasäilytykseen. Aikaa oli reilusti, ja ehdin vaihtaa kuulumisia ja aikatavoitteita muutaman puolimaratonille osallistuvan tutun kanssa. Täydelle matkalle osallistuvista en tuntenut ketään entuudestaan. Vartti ennen lähtöä tein pikaiset venyttelyt, ja siirryin lähtöpaikalle vähän muun porukan jälkeen. Jännitys tiivistyi, ja hetken päästä lähtölaukaus kajahti. Lähdin juoksemaan rauhallisesti alun 100 metriä kestäneessä ruuhkassa.
Ensimmäisen kilometrin ajan hillitsin vauhtia vähän turhankin paljon, vaikka reitti lähti Varalan edustalta alas kohti Pyhäjärven rantaa. Ylämäkeä ei siis ollut käytännössä ollenkaan, vaan pelkästään tasaista ja alamäkeä. Syke oli 150 luokkaa. Silti kilometriaika oli yli 6 minuutin. Tästä pelästyneenä, ja neljän tunnin alitus tavoitteena, kiristin sitten vauhtia vähän liikaakin, jotta pääsisin takaisin tavoiteaikaan. Rannasta reitti lähti nousemaan loivasti pikku hiljaa ylöspäin. Toisella kilometripaalulla olin tavoiteajassa, mutta sykkeet olivatkin sitten jo yli 170. Sama meno jatkui ainakin ensimmäiselle juomapisteelle eli noin viiteen kilometriin asti. Yritin tasapainoilla tavoiteajan ja liian korkeiden sykkeiden välimaastossa. Aikatavoite pysyi, mutta tiesin kyllä sykkeiden olevan liian korkeat. Toisaalta ajattelin, että osa korkeista sykkeistä menee kilpailujännityksen piikkiin.
Noin seitsemän kilometrin kohdalla minut ohitti kaksi noin nelikymppistä naista. Toinen heistä vastasi ulkomuodoltaan perinteistä käsitystä pitkänmatkan juoksijasta (pieni ja hoikka). Kun he juoksivat perässäni, kuulin tietysti mitä he juttelivat. Mieleen jäi kommentti, joka meni kutakuinkin näin: "Jos alkaa väsyttää, niin ainahan voi esittää loukkaantuvansa, ja keskeyttää sillä perusteella". Hetken päästä toinen totesi: "Voihan sitä tietysti oikeastikin loukkaantua".
Jossain kohdassa ensimmäisen ja toisen huoltopisteen välillä oli hauska opastajatyttönen. Hän oli pysäköinyt autonsa risteyksen viereen. Auton avoimista ikkunoista hän luukutti poppia, ja tanssi samalla opastaen ja kannustaen juoksijoita.
Toinen huoltopiste oli juuri ennen Torpankadun pitkää ja jyrkkää nousua. Saavuin sinne joitakin kymmeniä sekunteja jäljessä aikatavoitteesta. Juomisen jälkeen jatkoin juoksua, ja juoksin myös koko nousumatkan. Sykkeet ylhäällä huitelivat lähellä 180:tä. Sitten alkoikin Näsijärven puolelle laskeutuminen, joka sujui kevyehkösti. Näsijärven rantaa pitkin juostessa huoltopisteelle tuntui olevan todella pitkä matka jo ensimmäisellä kierroksella. Huoltopisteellä oli appiukko odottamassa polkupyörän selässä, ja hän ajeli vieressäni muutaman sata metriä. Jutustelu sujui helposti, ja juoksukin tuntui vielä aika kevyeltä.
Reitin kaartaessa alas rantatieltä kohti Tampellan aluetta, aloin odotella seuraavaa huoltopistettä. Matka sinne tuntuikin yllättävän pitkältä, mutta juoksu oli edelleen kevyttä. Kannustajiakin oli koko ajan kohtalaisen paljon. Tammerkosken rantaa pitkin oli hienoa juosta eteenpäin. Koskikeskuksen kohdalla vaimoni oli kannustamassa ja ottamassa kuvia, joista tosin vain muutama onnistui edes kohtalaisesti.
Ratinan ja Eteläpuiston jälkeen reitti alkoi nousta kohti näkötornia. Juoksin edelleen koko ajan, ja rutistin väkisin ensimmäisen kierroksen lähelle kahden tunnin tavoiteaikaa. Väliaika oli 2:00:59. Tuolloin kyllä tiesin jo lähes varmaksi, että en tule pääsemään neljän tunnin tavoiteaikaani. Päätin, että maaliin asti ainakin pääsen, olkoon loppuaika sitten mitä tahansa.
Toisen kierroksen ajalta muistikuvat ovat huomattavasti vähäisemmät. Ensimmäisellä tankkauspisteellä join veden lisäksi mukillisen urheilujuomaa, vaikka kaikissa lukemissani ohjeissa varoiteltiin ottamasta urheilujuomaa maratonilla ellei ole kokeillut sitä aikaisemmin muulla lenkillä. Tämän jälkeen juostessa huomasin, että juoma ei oikein tuntunut imeytyvän vaan jäi vatsaan pyörimään. Kirosin jo mielessäni että tämäkö nyt pilasi lopullisesti juoksuni. Onneksi tunne meni kuitenkin melko pian ohitse. Loppumatkalla joinkin sitten vain vettä ja vähän mehua.
Tahmelan jyrkkä ja pitkä nousu osui juuri 30 kilometrin jälkeen. Vietin huoltopisteellä reilusti aikaa, varmaan ainakin pari minuuttia, ja söin rusinoita ja banaania. Matkaa jatkettuani annoin itselleni luvan kävellä nousun ylös. Vieressäni käveli noin nelikymppinen nainen, jonka kanssa olimme juossut samaa tahtia suunnilleen toisen kierroksen alusta asti, vuoroin toisiamme esim. tankkauspisteillä tai mäissä ohitellen. Keskustelin hänen kanssaan kävelymatkan ajan, ja molemmat manailimme raskasta reittiä monine nousuineen. Kun nousu kääntyi loivaksi alamäeksi, hänellä oli mies ja kaksi lasta vastassa, joilta hän sai kannustusta ja yhden energiageelin. Tämän jälkeen en enää ohittanut häntä, vaikka juoksinkin perässä melko pitkään. Näköyhteyden kadotin lopullisesti, kun jouduin käymään pikapissalla jonkin puiston pusikossa. Onneksi takanani ei lähellä tullut ketään, joten kukaan ei ainakaan tietääkseni nähnyt tätä toimitustani.
Vähän tämän jälkeen oli risteys, jossa opastajana oli nuori poika moponsa kanssa. Hän istui maassa ja näpytteli kännykkäänsä, mutta katsoi kyllä minuun päin kun juoksin risteystä kohti. Hän ei viittonut mitään opastusta, joten juoksin risteyksestä suoraan eteenpäin. Hetken päästä aloin ihmettelemään, että onpas kuvittelemani kalkkiviiva kulunut maasta jo lähes huomaamattomaksi. Ajattelin, että puolimaratoonarit, joita oli useita satoja, ovat sen kuluttaneet, koska kyseisen matkan lähtö oli tunnin maratonin lähdön jälkeen. Vielä vähän matkaa jatkettuani en enää nähnyt edes haaleaa kalkkiviivaa, ja pieni paniikki valtasi mieleni. Pysähdyin ja käännyin ympäri. Takanani tuli toinen miesjuoksija, jolta kysyin, olemmeko oikealla reitillä. Hänkin katseli ympärilleen, ja tulimme siihen tulokseen, että olemme juosseet harhaan. Palasimme vähän matkaa takaisinpäin, ja kun näimme mopopojan risteyksessä muiden juoksijoiden kääntyvän mäkeä alas, jatkoimme rinnakkaista katua alas takaisin oikealle reitille. Hiukan jäi kyllä harmittamaan, että opastaja ei tehnyt elettäkään, vaikka kaksi juoksijaa meni väärää reittiä. Tuossa vaiheessa matkaa keskittyminen alkaa jo sen verran herpaantua, että harhaanjuoksun todennäköisyys kasvaa.
Toisella kierroksella matka Näsijärven rantaa pitkin tuntui jo todella pitkältä, ja lievää tuskaa alkoi ilmaantua juoksuun. Pahimmat hetkeni koin jossain 32 kohdalla, kun tajusin, että maaliin on todellakin vielä 10 kilometriä matkaa eikä juoksu tuntunut enää ollenkaan hyvältä. Onkiniemen kohdalla nousuissa jouduin todella pakottamaan itseni juoksemaan. Ohitin kuitenkin Särkänniemen parkkipaikalta laskevassa alamäessä kaksi pitkään edelläni juossutta kaverusta. Heidät sainkin pidettyä takanani loppumatkan. Mustalahden sataman kohdalla olivat vaimo ja appiukko kannustamassa. Viimeisellä huoltopisteellä vietin aikaa melko kauan, varmaan ainakin kolme minuuttia, koska tiesin jo jääväni niin selvästi neljän tunnin tavoitteestani. Suolakurkut olivat jo loppuneet, mutta söin rusinoita ja banaaninpalan, ja join vettä ja mehua. Tässä vaiheessa uskoin jo vahvasti, että pääsen maaliin asti. Huoltopisteeltä juoksemaan lähteminen oli todella vaikeata, mutta pakotin itseni liikkeelle.
Loppumatkan juoksin aika puutuneilla jaloilla, ja kilometriajat olivat arviolta 6:30-7:00 luokkaa. Ratinan kohdalla parikin juoksijaa ohitti minut aika kovaa vauhtia, ja olin aika kateellinen siitä, että omaan loppukiriin ei todellakaan riittänyt minkäänlaista energiaa. Eteläpuiston jälkeen alkoi viimeinen pitkä nousu kohti näkötornia. Vähän aiemmin olin jo päättänyt kävellä koko nousun, ja kävelinkin alussa olevan jyrkimmän kohdan. Sitten tajusin, että kävelemällä en pääsisi todennäköisesti edes alle neljän ja puolen tunnin, ja päätin väkisin juosta loppumatkan. Vauhti oli melkoisen hidasta ja juoksu raskasta, mutta mieltä lämmitti kuitenkin se, että ohitin todella monta kävelevää kilpailijaa nousun aikana. Vihdoin nousu kääntyi alamäeksi, ja tiesin, että maaliin on enää muutama sata metriä matkaa. Fiilis oli todella mahtava, kun laskettelin viimeiset alamäet ja Varalan lähestyessä ihmiset kannustivat. Varalan portin kohdalla oli hienoa kuulla oma nimensä kuulutettuna saapuvaksi maaliin. Maaliviivan kohdalla tuuletin reilusti, vaikka yleensä olen hyvinkin hillitty. Sen verran hyvältä maaliintulo tuntui! Virallisesti kello pysähtyi aikaan 4:26:33 (nettoaika 4:26:24).
Maalissa minut ohjattiin heti istumaan, vaikka en ainakaan omasta mielestäni ollut mitenkään yliväsynyt. Juomaa tuotiin heti mukillinen käteen, ja jalkoihinkin tarjottiin kylmäsuihketta, josta kuitenkin kieltäydyin. Nautiskelin rauhassa monipuolisesta tarjoilusta syömällä mm. ruisleipää, munkkia ja kiisseliä, ja juomalla paljon colaa ja vettä. Maaliinpääsystä ja ensimmäisen maratonini onnistuneesta suorittamisesta oli todella hyvä mieli.
Vauhdinjakoani ei voi todellakaan sanoa onnistuneeksi. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että yritin ensimmäisen kierroksen ajan puoliväkisin pysyä neljän tunnin tavoiteaikataulussa. Puolimaratonin kohdalla olin silti jo minuutin verran tästä jäljessä, ja tiesin kyllä paljon ennen sitä, että en tule tavoitettani saavuttamaan. Toisella puolikkaalla olin sitten jo selvästi liian väsynyt ylläpitääkseni tasaista vauhtia.
Sää oli todella hyvä. Aamulla oli vähän viileää, mutta päivällä aurinko paistoi välillä ja lämpötilakin nousi 15 asteen tuntumaan. Pukeutumiseni ei valitettavasti osunut ihan nappiin. Sääennusteen perusteella pelkäsin, että voi alkaa sataa, ja muutenkin olin pukeutunut viileän ja pilvisen aamun perusteella. Juoksin pitkillä juoksuhousuilla, ja lyhythihaisen juoksupaidan alle olin laittanut pitkähihaisen aluspaidan. Aluspaidan hihat käärin ylös jo heti alkumatkasta, ja shortseilla olisi ollut varmasti parempi juosta kuin pitkillä housuilla. Valtaosa juoksijoista olikin päätynyt shortseihin ja t-paitaan. Ennen lähtöä huomasin kuuluvani selvään vähemmistöön pitkissä housuissani, ja olisin kyllä hyvin ehtinyt ne vaihtaa, mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut.
Mitään vammoja, hiertymiä tai muuta ikävää ei maratonista tullut. Jalat toki olivat vähän puutuneet ja kipeät pari päivää, minkä huomasi erityisesti rappusia alas kävellessä. En ollut edes teipannut nännejäni, koska pisimmällä 30 kilometrin harjoituslenkilläkään ei ollut tullut mitään ongelmia. Toipumisessa kesti muutama päivä, ja ensimmäisen kerran kävin maratonin jälkeen juoksemassa seuraavana lauantaina, kuuden päivän päästä kisasta. En aloittanut kovin varovaisesti vaan juoksin heti 10 kilometriä, ja ihan kohtalaisen hyvältä tuntui.